Simo Laakkonen tutkii ympäristöhistoriaa pintaa syvemmältä

Yliopistonlehtori Simo Laakkonen matkasi opiskeluaikoinaan Brasiliaan ja päätyi keskelle työväenliikkeen mielenosoituksia. Siitä alkoi mutkikas matka vesistönsuojelun ja maisemantutkimuksen pariin.

Yliopistonlehtori ja dosentti Simo Laakkonen on kulkenut kirjaimellisesti pitkän matkan nykyisen tutkimusaiheensa pariin. Hän työskentelee maisemantutkimuksen yliopistonlehtorina Turun yliopiston Porin yksikössä.

Laakkonen tutkii maiseman historiaa niin poliittisen, taloussosiaalisen kuin ympäristöön liittyvän kehyksen kautta. Nyt käynnissä on Koneen säätiön rahoittama nelivuotinen hanke, joka vertailee vesiensuojelun kehitystä Suomen ja Venäjän välillä.

Kansainväliset kuviot kiinnostivat tutkijaa jo nuorena. Hän luki poliittista historiaa ja sisällytti opintoihinsa myös kehitysmaatutkimusta.

Laakkonen matkusti 1980-luvulla pariin otteeseen Latinalaisessa Amerikassa. Hän päätyi Brasiliaan, missä oltiin siirtymässä sotilasdiktatuurista demokratiaan.

– Jouduin keskelle mielenosoituksia. São Paolossa oli isoja metallityöläisten lakkoja.

Laakkonen kiinnostui työväenliikkeen historiasta. Hän kokosi reissullaan aineiston graduunsa, joka käsitteli Brasilian uutta työväenliikettä. Liikkeen johtaja valittiin sittemmin kahdesti maan presidentiksi.

Tutkimusaiheet siirtyivät Brasilian ympäristöliikkeisiin, ja Laakkonen suunnitteli jäävänsä Rioon tekemään jatko-opintoja Brasilian metsäkadon historiasta. Mutkien kautta hän kuitenkin päätyi takaisin Suomeen, ja esille tuli uusi mahdollisuus: ympäristöhistoria.

– Kun kuulin siitä ensimmäisen kerran, se alkoi kiinnostaa minua. Olin matkustanut tarpeeksi siinä vaiheessa. Kun tuli perhettäkin, niin ajattelin, että voisin vaihteeksi jäädä Suomeen.

Poikkitieteellinen ote tuottaa tuloksia

Ensimmäinen Laakkosen johtama tutkimusverkosto vertaili Suomen Akatemian tuella kahdeksan suomalaisen kaupungin vesipolitiikan historiaa.

– Vesiensuojelupolitiikka on ympäristönsuojelun vanhin ja suurin osa-alue. Saimme tutkimuksessa kuvan ympäristönsuojelun tulosta Suomeen 1800-luvun lopulta 1960-luvulle asti.

Turku on maantieteellisesti ollut mukana tutkimuksessa 1990-luvulta saakka, sillä se oli yksi kansallisen, vesipolitiikan historiaa käsittelevän tutkimuksen kaupungeista.

– Pari graduakin tehtiin Aurajoen saastumisen ja Turun vesihuollon historiasta silloisten professorien Keijo Virtasen ja Jussi T. Lappalaisen tuella, Laakkonen kertoo.

Väitöstutkimuksessaan Laakkonen selvitti Helsingin merialueen pilaantumisen historiaa. Lisäksi hän matkusti Itämeren ympäri ja kävi kolkuttelemassa niin humanististen, luonnontieteellisten kuin teknisten laitosten ovia. Tutkimus laajeni monitieteiseksi ja kansainväliseksi.

– Pohjoismaiden ministerineuvoston tukemaan tutkimusverkostoon kuului lopulta 40 ihmistä, ja se kattoi kymmenen Itämeren rannikkokaupunkia Pietarista Gdanskiin ja Kielistä Tukholmaan.

Kun Laakkonen tuli Turun yliopistoon töihin vuonna 2010, samojen teemojen eteenpäin vieminen jatkui: Latinalaisesta Amerikasta päästiin Suomen vesiensuojeluhistorian kautta Itämeren muiden rannikkokaupunkien ja -valtioiden ympäristöhistoriaan.

– Itämeri-kuvioissa nousi vahvasti esiin toisen maailmansodan vaikutus. Ryhdyin kehittelemään hanketta ensin teollisen sodankäynnin ja sitten toisen maailmansodan ympäristöhistoriasta.

Turun yliopistossa Laakkonen jatkoi monitieteisen ympäristöhistorian tutkimusta etenkin biologian laitoksen dosentin Timo Vuorisalon kanssa.

Tutkijat selvittivät, mitä toinen maailmansota merkitsi ympäristön näkökulmasta. Vastaavanlaista tutkimusta oli tehty Vietnamin sodasta, mutta pidempiaikainen perspektiivi puuttui kokonaan.

– Kymmenen vuoden aikana Turussa on tehty jotakin maailman mitassa poikkeuksellista. Ensin Itämeren saastumisen ja suojelun historiasta ja sitten toisen maailmansodan ympäristöhistoriasta. Vastaavaa ei ole tehty missään muualla. Olemme näissä ihan kehityksen kärjessä.

Ihmisen toiminta muokkaa vesistöjä

Laakkonen toivoo, että Itämeren ympäristöhistoria nousisi laajemminkin esille tutkimusaiheissa. Hän toteaa, että ympäristön tarkastelusta puuttuu usein historiallinen perspektiivi.

– Helposti ajatellaan, että nämä ovat jotain 60–70-lukujen asioita. On käsittämätön myytti, että ympäristöasiat olisivat syntyneet silloin.

Tutkijan mukaan toinen maailmansota antoi Suomen luonnolle kymmenen vuotta lepoa. Silloin koettiin esimerkiksi hylkeiden, saukkojen ja merikotkien viimeinen merkittävä kantojen nousu ennen kylmän sodan aikana tullutta aallonpohjaa.

– Toinen todella selvä esimerkki on, että Suomen vesistöt puhdistuivat huomattavasti toisen maailmansodan aikana. Koska puunjalostusteollisuus ei ollut strateginen ala sodankäynnin näkökulmasta, sen tuotantoa ajettiin alas. Noin kymmenen vuoden merkittävä tuotantomäärien lasku oli suuri voitto vesiensuojelulle.

Laakkonen muistuttaa, että Itämerellä on saatu paljon hyvää aikaiseksi siitä huolimatta, että alue oli kylmän sodan aikana jaettu kahteen sotilasblokkiin.

– Edistysaskeleet ovat olleet valtavia näinkin erilaisten kumppanien kanssa. Nyt eletään paljon helpommassa, avoimemmassa maailmassa.

Kansainvälisillä sopimuksilla ei Laakkosen mukaan ole merkitystä, jos toimintaa ei ole paikallisella tasolla. Lisäksi tekninen, tieteellinen tieto on välttämätöntä.

Korona-aikakin tulee näkymään vesistöissä, sillä pandemiat ovat ennenkin vieneet tutkimusta ja osaamista eteenpäin. Laakkonen muistuttaa, että ympäristönsuojelu liittyy ekologian lisäksi aina terveyteen, hygieniaan ja talouteen.

– Pandemioilla on ollut todella suuri vaikutus vesiosaamisen ja vesiensuojelun kehittämisessä. Siihen kietoutuvat niin kolera, lavantauti kuin poliokin.

Laakkosen mukaan historia kertoo meille tarinoita toivosta. Mahdottomiltakin näyttäneistä tilanteista on selvitty, ja tällaista ajattelua voi tutkijan mukaan hyödyntää myös nykypäivän ilmastonmuutoskeskustelussa.

– Jos esimerkiksi Itämeren pilaantumisesta puuttuu historiallinen perspektiivi, ei oikein tiedetä, mistä puhutaan. Silloin suhtautuminen asiaan jää arvailujen varaan. Mutta kun siihen saadaan näkökulmaa, ymmärretään, mitä yksittäinen ihminen voi saada aikaiseksi.