Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Hae

Sata vuotta vapaan tieteen asialla

Turun yliopisto on sadan vuoden aikana nähnyt kaikenlaista: se on todistanut poliittista radikalismia, luovinut tiensä talousvaikeuksien läpi ja kasvattanut opiskelijamääränsä muutamasta sadasta yli kahteenkymmeneentuhanteen. Tieteen roolista ja riippumattomuudesta on käyty keskustelua kautta yliopiston historian, ja vuoropuhelu ympäröivän yhteiskunnan kanssa on mahdollistanut onnistumiset niin tutkimuksen kuin elinkeinoelämän saralla.

Yliopisto ei nykypäivänä näyttäisi samalta ilman ympäröivän yhteiskunnan muutoksia ja kehitykseen johtaneita kiistoja. Yliopiston nimi esimerkiksi laitettiin uusiksi heti ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

Suomen kielen asemasta ruotsiin nähden käytiin 1920–1930-luvuilla kielitaistelua. Turun yliopisto toimi nimellä Turun Suomalainen yliopisto vuoteen 1927. Nimellä haluttiin painottaa, että kyseessä on maailman ainoa suomenkielinen yliopisto. Turussa toimi tuolloin jo ruotsinkielinen Åbo Akademi.

Nimen suhteen tultiin kuitenkin pian katumapäälle, ja kansallisuuden korostus poistettiin.

– Sitä ei poistettu sen takia, että olisi koettu sen olevan liian nationalistinen. Päinvastoin: argumentti oli, että on alentavaa, jos pääkansallisuus mainitsee erikseen nimensä. Lähtökohta oli, että yliopistossa käytetään enemmistökieltä, kertoo Turun yliopiston historiaa tutkinut poliittisen historian professori Vesa Vares.

Yliopiston taivalta ylipäätään ovat halkoneet erilaiset teemat. Vares nostaa niistä esiin politiikan, kansainvälisyyden ja tieteen roolin. Vares on perehtynyt aiheeseen perusteellisesti, sillä hän on koonnut yliopiston taipaleen tuliteräksi historiantutkimukseksi.

Vareksen päämääränä oli kirjoittaa kirja, jota pystyy ymmärtämään olematta eri alojen asiantuntija.

– Minun tavoitteenani on ollut kuvata yliopistoa toimijana sekä sen paikkaa ja vuorovaikutusta yhteiskunnassa. Tutkin myös, mitä kulissien takana on puuhattu.

Yliopisto poliittisen kuohunnan näyttämönä

Suomenkielisyyden painottaminen ja perustamisajankohta vuoden 1918 jälkeen tekivät Turun yliopistosta porvarillisvalkoisen. Tähän aikaan muutkin Suomen yliopistot olivat vankasti porvarillisen maailmankuvan edustajia ja pitkälti konservatiivisia.

– Opiskelijakunta oli oikeastaan vielä oikeistolaisempaa kuin opettajat, Vares toteaa.

Poliittiset aatteet liikkuivat yliopistolla eri tahtiin kuin yhteiskunnassa. Kun yliopistomaailmassa toteutettiin porvarillisia ja oikeistolaisia arvoja, yhteiskunnassa porvarillisuus oli jo vähenemässä ja poliittisen vasemmiston merkitys nousemassa. 1930-luvulla Suomessa valtaa piti ensimmäinen punamultahallitus.

Vareksen sanoin vasemmisto suhtautui yliopistoihin nuivasti. Yliopistoja pidettiin niin sanottuina herrakouluina, jotka opettavat vain porvarillisia arvoja.

– Toisen maailmansodan jälkeen yliopistot ovat korostaneet, ettei niillä ole poliittista kantaa. Maailmansotien välissä perinteinen sivistyneistö oli joutunut luopumaan poliittisesta vallasta, mutta yliopistot pysyivät pitkään porvarillisempina kuin yhteiskunta.

Tilanne muuttui taas 1960–1970-luvuilla, kun opiskelijaradikalismi otti loikan toiseen suuntaan, vasemmalle.

– Turun yliopistolla oli yleisesti ottaen vähän konservatiivisempi maine. Opiskelijaradikalismilla oli edustajansa, mutta täällä oltiin yleensä vähän maltillisempia kuin Helsingissä tai Tampereella.

Samoihin aikoihin yliopiston henkilökunnassa alkoi sukupolvenmuutos. Porvarillinen ajattelu antoi tilaa vasemmistolaisille ja vihreästi ajatteleville.

Yleensä nuorempi sukupolvi vaatii kiivaammin jotain, mikä on yhteiskunnassa sillä hetkellä uudistuvaa. Nykyään tällaisia asioita ovat esimerkiksi tasa-arvo, ympäristönsuojelukysymykset ja sosiaalipolitiikka.”

Aktiivien vasemmistolainen ajattelu näkyi esimerkiksi mies ja ääni -kiistassa sekä tutkinnonuudistuskiistassa. Ensiksi mainitulla tarkoitettiin hallintouudistusta, jossa yliopistossa opiskelevilla ja työskentelevillä olisi sama äänivalta yliopiston päätöksenteossa. Sen sijaan perustettiin kolmikanta, jonka muodostavat professorit, muu henkilöstö ja opiskelijat. Tutkinnonuudistuskiistassa taas vaadittiin porvarilliseen tieteeseen uudenlaisia näkökulmia.

Vares muistuttaa, että 1970-luvun poliittisuuttakaan ei pidä liioitella – silloin reilusti yli puolet opiskelijoista ei ollut vähääkään kiinnostunut poliittisesta kuohunnasta.

– Vasemmistolaisuus oli myös huomattavasti laimeampaa kuin mitä sen maine on, sillä ylivoimaisesti suurin puolue kaikissa edustajistovaaleissa oli kokoomus. Oli myös tiedekuntakohtaisia eroja – lääketieteilijät ja luonnontieteilijät eivät olleet niin kiinnostuneita politiikasta, ja erityisesti lääketieteen opiskelijoilla oli porvarillisempi maine kuin muilla.

Viime vuosikymmeninä yliopistossa on sen sijaan ollut puoluepoliittisesti hiljaisempaa.

– Yleensähän asetelma on, että nuorempi sukupolvi vaatii kiivaammin jotain, mikä on yhteiskunnassa sillä hetkellä uudistuvaa. Nykyään tällaisia asioita ovat esimerkiksi tasa-arvo, ympäristönsuojelukysymykset ja sosiaalipolitiikka. Aika vähän aiheet ovat ankkuroituneet puoluepolitiikkaan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, Vares toteaa.

Kansainvälisyys osana yliopiston kehitystä

Kun Turun yliopisto vuonna 1920 perustettiin, sen ei ajateltu olevan erityisesti kansallinen tai kansainvälinen toimija. Osa yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnasta oli opiskellut ulkomailla, erityisesti Saksassa, ja näin ollen he tunsivat kansainvälisen tieteellisen keskustelun.

Käynnissä oli myös yleismaailmallinen kehitys kohti edistystä. Edistys toteutui eri tavoin eri kansallisuuksien ja valtioiden historian puitteissa. Suomessa se tarkoitti yhä korkeamman sivistyksen tarjoamista suomen kielellä.

Vareksen mukaan kansallisuus ja kansainvälisyys nähdään usein toistensa vastakohtina, myös, kun kyseessä on yliopisto.

– Usein oletuksena saattaa olla, että alkuaika on ollut ahdasmielisen kansallismielinen ja sitten on tullut äärimmäisen liberaali kansainvälisyys. Mutta kaikki on aikaansa suhteutettavissa.

Turun yliopiston perustaminen sijoittuu itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeiseen aikaan.

– Ajatus ei ollut, että koska olemme kansallismielisiä, olemme myös itseriittoisia emmekä ollenkaan vilkuile ympärillemme. Useimmiten todettiin, että otetaan vaikutteita ulkoa ja istutetaan ne suomalaiseen maaperään, ja niistä tulee silloin suomalaisen näköisiä.

Vares muistuttaa, että kansainvälinen toiminta oli aluksi hyvin pienimuotoista. Lähinnä kielitieteen alalla saattoi olla ulkomaisia professoreita.

Kansallisuus ja kansainvälisyys ovat kulkeneet yliopiston matkassa aina sillä tavalla, mikä on sopinut mihinkin historialliseen ja yhteiskunnalliseen kehitysvaiheeseen.”

Pienessä maakuntayliopistossa opiskelijoidenkin määrä oli ensimmäisinä vuosikymmeninä vaatimaton. Maailmansotien välissä opiskelijoita oli enimmillään noin 500. Nelinumeroiseen lukuun päästiin 1950-luvulla, ja 1970-luvun puolivälissä luku olikin jo yli 8 000.

Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälisyys alkoi lisääntyä, ja 1980-luvulla kasvu voimistui. Se oli luonnollinen seuraus tiedonvälityksen ja liikenneyhteyksien kehitykselle. Vuonna 2019 ulkomaisia opiskelijoita oli Turun yliopistossa yli 1 600.

– Kun on katsonut rehtoreiden puheita vuosikymmenien aikana, niissä on oikeastaan aina tullut esiin ajatus kansallisen ja kansainvälisen välisestä vuoropuhelusta. Ei niin, että vain toinen olisi hyvä asia, Vares sanoo.

Monissa yliopistoissa osa koulutusohjelmista on, erityisesti luonnontieteiden ja lääketieteen saralla, muuttunut lähes kokonaan englanninkielisiksi. Niin sanotuissa kansallisissa tieteissä tieteen tehtävä on erilainen, mutta niissäkin painotetaan kansainvälistä julkaisemista.

Vareksen mukaan kansallisuus ja kansainvälisyys ovat kulkeneet yliopiston matkassa aina sillä tavalla, mikä on sopinut mihinkin historialliseen ja yhteiskunnalliseen kehitysvaiheeseen. Nykyään se tuntuu itsestään selvältä yliopiston ominaisuudelta.

– Alussa marssijärjestys on ollut, että katsotaan kansallisen kautta kansainvälistä, ja nyt katsotaan jo usein Suomea kansainvälisestä näkökulmasta, Vares sanoo.

Sivistyksen vai talouden veturi?

Euroopassa oli 1800-luvun loppupuolelle tultaessa vallalla humboldtilainen aate, jonka mukaan tiede itsessään oli itseisarvo – tieteelle ei ollut oleellista löytää välittömiä sovelluksia, eikä sille saneltu ulkopuolelta ohjeita, joiden kautta voitaisiin palvella esimerkiksi talouselämää.

Vareksen mukaan aate näkyi Turun yliopistossa esimerkiksi siinä, että perustajat halusivat aloittaa nimenomaan humanistisilla tieteillä, vaikka niistä ei voinut osoittaa samalla tavalla välitöntä konkreettista hyötyä kuin luonnon- ja lääketieteistä. Yliopiston perustamisvaiheessa oli nimittäin määriteltävä, mitä tiedekuntia pidettäisiin ensisijaisina, koska keräysvarat eivät vielä riittäneet monen tiedekunnan perustamiseen. Yliopistoseura painotti humanistisia aineita. Yliopistoseuran lisäksi määrittelyä teki tieteellinen lautakunta, joka valitsi luonnontieteet.

– Humboldtilaisen aatteen mukaan tiede itsessään tuottaa tietoa, vaikka läheskään aina ei tiedetä, mihin sitä tullaan käyttämään. Tieteen olemukseen kuului, että kun jokin projekti alkaa, lopputulos on melkein aina yllätys. Ei pystytä etukäteen ennakoimaan, mitä tullaan löytämään, Vares kuvailee.

Alussa marssijärjestys on ollut, että katsotaan kansallisen kautta kansainvälistä, ja nyt katsotaan jo usein Suomea kansainvälisestä näkökulmasta.”

Sen sijaan viime vuosikymmeninä on korostunut ajatus tieteen sovellettavuudesta.

– Kun katsoo yliopiston strategioita ja muistioita viime vuosikymmenten ajalta, työllistyminen ja yhteistyö elinkeinoelämän kanssa on nostettu merkittävästi esille. Nyt puhutaan yrittäjyysyliopistosta. Samalla korostetaan, että tieteellä on myös itseisarvo, koska kaikkea ei voi suunnitella etukäteen, ja suurimmat oivallukset voivat tulla yllättävältä suunnalta.

Keskusteluun tieteen roolista on Turun yliopistossa vaikuttanut myös sen poikkeuksellinen perustamistapa. Yliopisto syntyi kansalaiskeräysten rahoittamana. Lahjoittajia oli yhteensä 22 040, ja monilla rahoittajilla oli odotuksia yliopiston vaikutuksista alueensa elinkeinoelämään.

– Alusta asti oli siis luonnollista, että on suhteita ympäröivään yhteiskuntaan.

Aivan mutkattomia alkuajat eivät olleet: yliopiston perustamisvaiheessa riideltiin siitä, miten kansalaiskeräys pitäisi järjestää, mitä perustetaan ensimmäisenä ja kuka johtaa perustamista. Keräystä organisoimaan perustettiin vuonna 1917 Turun Suomalainen Yliopistoseura. Kun Turun Suomalaisen Yliopiston perustamispäätös Kalevalan päivänä 1920 tehtiin, rahaa oli koottu yli 20 miljoonaa markkaa.

Toisen maailmansodan jälkeen kysymykseksi nousi suhde valtioon.

– Valtion rahoitus nousi koko ajan, mutta se maistui siinä mielessä vaaralliselta, että meneekö siinä myös itsemääräämisoikeus: alkaako valtio määrätä, mitä tutkitaan?

Tämä keskustelu kulminoitui 70-luvun puolivälissä yliopiston valtiollistamiseen. Siihen asti oli käyty kiistaa siitä, lakataanko olemasta yksityinen yliopisto vai siirrytäänkö valtion omistukseen, koska se vaikutti taloudellisesti välttämättömältä ratkaisulta.

Suhteet elinkeinoelämään olivat 1970-luvulla ohentuneet ja yhteiskunta oli vasemmistolaistunut. Se näkyi ja kuului myös opiskelijoiden keskuudessa.

– Vasemmistolaiset opiskelijat olivat sitä mieltä, ettei elinkeinoelämän kanssa edes saa olla missään tekemisissä, koska siten asetetaan tieteen tulevaisuus rahan ja ulkopuolisten intressien armoille. Samaan aikaan ei-vasemmistolaiset pelkäsivät joutuvansa valtion talutusnuoraan, Vares kertoo.

1980-luvulta lähtien talouselämän merkitys yhteiskunnassa alkoi nousta. Pian kuitenkin koettiin 90-luvun lama, ja yliopiston oli kerättävä rahoitusta myös valtion ulkopuolelta. Siteet elinkeinoelämään alkoivat taas merkittävästi voimistua.

– Koko ajan tulee myös huolestuneita puheenvuoroja siitä, mitä tämä tekee tieteen riippumattomuudelle. Että eihän yliopistosta tule tilaustutkimusten tehdas.

Siinä missä yhteiskunnallinen kehitys on vaikuttanut yliopistoon, vaikutusta on luonnollisesti tapahtunut myös toiseen suuntaan. Yliopisto on luonut hyvinvointia tuottamalla korkeasti koulutettuja henkilöitä sekä alueensa että koko yhteiskunnan tarpeisiin.

Turussa tutkimuksen ja elinkeinoelämän vuoropuhelua edustavat esimerkiksi lääketieteen ja kemian koulutus yhdessä alueen lääketeollisuuden kanssa sekä tekniikan koulutuksen saaminen ja alueen työvoimatarve. Turun kauppakorkeakoulu perustettiin vuonna 1950 vauhdittamaan alueen elinkeinoelämän kehitystä. Myös esimerkiksi Turun yliopiston Elintarvikekemian ja elintarvikekehityksen yksikkö on tehnyt menestyksekästä yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa.

Myös vuonna 2010 voimaan tullut yliopistolaki vaikutti keskusteluun tieteen roolista. Lain myötä haluttiin esimerkiksi vahvistaa yliopistojen vastuuta omasta taloudestaan. Yliopiston hallitukseen tuli yliopiston ulkopuolisia, yhteiskuntaelämää edustavia jäseniä.

Tuhansien opiskelijoiden määräkin on näkyvä ja kaupunkia muokkaava asia. Yliopistosta on tullut myös merkittävä työllistäjä.

– Yliopistoja on pidetty sekä sivistysvetureina että taloudellisina vetureina, jotka näkyvät kaupunkikuvassa, Vares tiivistää.

Historiantutkimus kohtaa uusia haasteita

Vareksen työstämän kaksiosaisen Turun yliopiston historian ensimmäinen osa ulottuu perustamisesta valtiollistamiseen eli vuoteen 1974 saakka. Toinen osa piirtää yliopistotaipaleen 1970-luvulta vuoteen 2019 ja mukaan on ehtinyt myös tekniikan koulutuksen laajennus.

Turun yliopiston historiaa on aiemmin koottu kansien sisään pari kertaa, ensin vuonna 1942 Kaarlo Jäntereen ja sitten vuonna 1977 Tauno Perälän kirjoittamana. Vareksen käytettävissä oli nyt paljon sellaisia lähteitä, joita ei ollut aiemmissa teoksissa. Erityisesti viime vuosikymmeniä käsittelevä osa syntyi haastatteluista.

– Haastattelut olivat äärimmäisen tärkeitä. Sellaista henkilökohtaista aineistoa, kuten kirjeenvaihtoa, ei enää nykyään synny. Jos haluaa päästä kulissien taakse, pitää käyttää haastatteluja, Vares toteaa.

Yliopiston historian alkupuoliskosta oli helpompi löytää lähteitä. Löytyi kirjeenvaihtoa ja materiaalia, jossa asioista puhuttiin suoraan. Tulevaisuuden historiantutkijoiden puolesta Vares on hieman huolissaan.

– Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä vaikeampaa epävirallisista keskusteluista on löytää todisteita. Viimeisimpien vuosikymmenten osalta historioitsijaa alkaa melkein itkettää. Nykyään olisi mahdollista tallentaa kaikenlaisia lähteitä vaikka minne, mutta henkilökohtaisia lähteitä ei ole enää arkistoitu.

 

Tieteen olemukseen kuului, että kun jokin projekti alkaa, lopputulos on melkein aina yllätys. Ei pystytä etukäteen ennakoimaan, mitä tullaan löytämään.”

Vuonna 2020 kysymykset politiikasta, kansainvälisyydestä ja tieteen roolista ovat kaikki ajankohtaisia. Tieteen roolista keskusteltaessa korostuu ajatus, jonka mukaan tiede on viime kädessä riippumatonta.

– Uhkakuva on olemassa koko ajan – milloin se on valtio ja milloin elinkeinoelämä. Viimeisimmän 20–30 vuoden aikana keskustelua on mielestäni käyty entistä enemmän, Vares kertoo.

Viime vuosina julkisessa keskustelussa on puhuttu paljon luotettavan tiedon merkityksestä ja medialukutaidosta. Vareksen mukaan kyseiset ilmiöt näkyvät tutkimusaiheissakin: esimerkiksi populismia ja valeuutisia on tutkittu viime aikoina.

Vesa Vares ja yliopiston historiikki teos
Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares uppoutui neljäksi vuodeksi yliopistohistoriaan. Yliopiston syntymäpäivänä 28.2. julkaistua teosta oli työstämässä historioitsijoista ja eri tiedekuntien edustajista koostuva työryhmä.

Historian tutkimuksella on tärkeä paikkansa muuttuvassa maailmassa.

– Kaiken historian tutkiminen on aina relevanttia, ja kaikkein merkittävintä se on silloin, kun tiedon kanssa kilpailevat disinformaatio ja valeuutiset. Näiden mukana nimittäin tulee myös valehistoria. Jos akateeminen historia ei pidä tästä tontista huolta, kuka sen tekee?

Vares muistuttaa, että akateemisen yhteisön on tunnettava myös oma menneisyytensä, niin saavutukset kuin rajoituksetkin.

– Yhteiskunnassa, jossa tietoa haastetaan, tutkimusta ja akateemista historiaa ei voi korvata millään muulla.

Tutustu Turun yliopiston historian aikajanaan
> www.utu.fi/historia