Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Hae

Korona haastoi yliopisto-opetuksen

Korona on vaikuttanut ennennäkemättömällä tavalla oppimis- ja opetuskäytäntöihimme. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tärkein sanoma oppimistutkimuksessa on ollut, että opettajan tulee auttaa opiskelijaa rakentamaan aiemman tietämyksensä avulla uutta ymmärrystä ja että tämä prosessi toteutuu parhaimmillaan yhdessä muiden asiaa pohtivien kanssa.

Luentoja on parjattu pitkään tiedonsiirtotilaisuuksina, joissa opettaja latelee faktoja ja lopputuloksena oppija käy latomassa ulkoa oppimansa tiedot tenttipaperille. Massaluennot on nähty välttämättömänä pahana, joka on seurannut suurista opiskelijamääristä, vähäisistä resursseista ja opetusmenetelmien vaihtoehtojen puutteesta.

Koronan myötä voisimme ottaa kuitenkin uudenlaisen perspektiivin lähiluentoihin. Mikä arvo on sillä, että iso joukko opiskelijoita näkee toisiaan luennon yhteydessä? Miten vierekkäin luentosalissa istuminen vaikuttaa opiskelumotivaatioon, käsityksiin työelämän tulevista kollegoista, ja opiskelijan hyvinvointiin?

Osa opiskelijoista ja opettajista on rakastanut etätyöskentelyä. Kaukana opiskelupaikasta asuville, perheen kanssa ruuhkavuosia elävälle, tai vaikkapa oman kodin rauhaa rakastavalle opiskelun hoitaminen kotoa käsin on ollut mieluisaa. Onnettomimpia ovat ne tarinat, joissa opiskelija on muuttanut yksin kauas kotoa paikkakunnalle, jossa ei tunne ketään, ja poikkeusaikana jäänyt yksin kotiinsa vain tietokoneen sininen valo seuranaan.

Yliopistopedagogiikassa korostettiin ennen koronaa, että opettajan tulee tuntea opiskelijansa. Tämä tarkoitti sitä, että tiedetään opiskelijajoukosta esimerkiksi millä tasolla heidän aiempi tietämyksensä opittavasta sisällöstä yleensä on, minkälainen motivaatio heillä keskimäärin on aiheen oppimiseen ja millainen käsitys heillä on oppimisesta.

Opiskelijan tuntemiselle tarvitaan nyt lisämääreitä. Opettajan olisi hyvä tietää, ketkä tarvitsevat lähitapaamisia, milloin etäily ei ole hyväksi opittavan sisällön näkökulmasta sekä keille voi sallia hybridiopetuksessa etäläsnäolon.

Tulevaisuuden yliopistossakin tarvitaan tilaisuuksia, joissa toisen läsnäolosta ja muista Zoomien ja Teamsien varjoihin jäävistä asioista voi saada lisätietoa oppimisen tai opetuksen tueksi. Jatkossakin tarvitaan aikaa yhdessäololle, rauhalliselle pohdinnalle ja yhteisölliselle tiedon jalostamiselle.

Mari Murtonen

Kirjoittaja on yliopistopedagogiikan professori ja yliopistopedagogiikan UTUPEDA-keskuksen johtaja Turun yliopistossa.