Suomen laadukas terveydenhuolto taataan kouluttamalla lääketieteen ja hoitotyön osaavia asiantuntijoita. Medisiina D:n kliinisten taitojen opetustiloissa tulevat lääkärit ja hoitajat pääsevät simuloimaan erilaisia käytännön taitoja ja moniammatillisissa ryhmissä työskentelyä. Vaikka opiskelijoiden edessä on nukke, syntyy simulaatioista aitoja oppimiskokemuksia.
Sairaalan päivystyspoliklinikalle on saapunut tiheästä sydämentykytyksestä valittava mies. Vuonna 1958 syntynyt Simo Virtanen oli neljä tuntia sitten lenkillä, kun hänen sydämensä oli alkanut jyskyttää poikkeuksellisen kovaa. Virtanen lopetti lenkkinsä, palasi kotiin ja meni makuulleen lepäämään. Kun ikävältä tuntuva tykyttäminen jatkui, Virtanen otti taksin päivystyspolille.
Potilaan huoneeseen saapuu kaksi ensihoitajaa. Sairaalan kirkkaan valkeassa valossa heitä on aluksi vaikea hahmottaa. Miehet tervehtivät potilasta ja alkavat kysellä hänen voinnistaan.
– Aletaan ottaa perusmittauksia eli laitetaan sinuun näitä piuhoja kiinni. Lääkäri tulee kohtapuolin katsomaan sinua tarkemmin, toinen ensihoitajista sanoo.
Pian paikalle saapuu päivystävä sisätautilääkäri, jolle ensihoitajat selostavat lyhyesti potilastapauksen. Lääkäri kyselee potilaalta tilanteesta, jossa tykytys alkoi, aiemmasta sairaushistoriasta sekä mahdollisista riskitekijöistä.
– Oletteko tehneet jotain tavallisesta poikkeavaa viime aikoina? Nautitteko eilen alkoholia? Onko suvussanne ollut sydänsairauksia? Poltatteko tupakkaa?
Koska potilaan syke on yli 130, lääkäri määrää kaksi milligrammaa Seloken-nimistä beetasalpaajaa hidastamaan sydämenlyöntejä potilaan olon helpottamiseksi.
– Tuore eteisvärinä, joka voidaan kääntää sähköllä. Se on sellainen pieni humautus. Saatte vähän nukutusainetta, annetaan isku ja katsotaan, josko rytmi kääntyisi normaaliksi, lääkäri selostaa potilaalle lempeällä äänellä.
Kun hoitajat ja lääkäri haastattelevat potilasta ja tekevät tarvittavia perusmittauksia, he puhuttelevat potilasta kunnioittavasti ja varmistavat toistuvasti, että hänen olonsa on tilanteen huomioiden hyvä eikä ainakaan pahenemaan päin.
Inhimillinen vuorovaikutus potilaan kanssa ei tunnu hoitohenkilökunnalle koko ajan täysin luontevalta, kun sairaalasängyllä makaa elävän ihmisen sijaan nukke.
Briiffaus
Virtasen Simo onkin kliinisissä simulaatioharjoituksissa käytettävä SimMan 3G, ja Tyksin T-sairaalan päivystyspoliklinikan sijaan olemme SimuCenterissä, hiljan valmistuneen Medisiina D:n toisen kerroksen simulaatiokeskuksessa.
SimuCenteriä, kuten koko Medisiina D -rakennusta, käyttävät Turun yliopiston lisäksi sekä Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri että Turun ammattikorkeakoulu.
– Tämä mahdollistaa moniammatilliset simulaatiot. Kun koko hoitoketju tulee mukaan simulaatioon, opiskelijat saavat paremman kokonaiskuvan oikeasta sairaalaympäristöstä, kertoo SimuCenterin toimintaa koordinoiva opetushoitaja Minna-Kaarina Wuorela.
Olen tullut Medisiina D:hen seuraamaan yhtä tällaista moniammatillista simulaatioharjoitusta. Akuutin eteisvärinäpotilaan sähköisen rytminsiirron simulaatioon osallistuvat Turun yliopiston kuudennen vuoden lääkäriopiskelijat Amanda Seppälä ja Sanna Tähkäpää sekä Turun ammattikorkeakoulun ensihoitajaopiskelijat Santeri Koivumaa ja Rizgar Yousif.
Ennen harjoituksen alkamista Wuorela ja kliininen opettaja, anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Matias Rantanen, käyvät opiskelijoiden kanssa läpi simulaation prebriefingin. Opiskelijoille näytetään, miten kaikki toimii huoneessa ja mistä tarvittavat asiat löytyvät. Lisäksi
Rantanen luettelee simulaation osaamistavoitteet.
– Teidän tulee hahmottaa, milloin ylipäätään rytminsiirto on järkevää tehdä ja hallita sen käytännön toteutus, ennen kaikkea defibrillaattorin käyttö. Koska sähköinen rytminsiirto edellyttää nukutusta, pitää myös tietää, miten lyhyt anestesia tarjotaan turvallisesti, eli mitä asioita katsotte ennen kuin alatte nukuttaa potilasta ja miten turvaatte peruselintoiminnot anestesian aikana. Ensihoitajien tulee tarvittaessa tukea lääkäreitä ja osata tavalliset käytännön asiat.
Kun Rantanen ohjeistaa opiskelijoita, Wuorela kertoo minulle simulaation olevan siitä poikkeuksellinen opetusmuoto, että sen avulla voidaan harjoitella monia erilaisia taitoja.
Pitää olla tarkka, millaisia simulaatioita toteuttaa, ettei näistä tule sellaisia ala-asteen laulukokeiden tapaisia kokemuksia.
– Teknisiä ja ei-teknisiä, vuorovaikutusta, tiimityöskentelyä, johtamista, tilannetietoisuutta ja potilasturvallisuutta. Harjoituksen ei-teknisiin tavoitteisiin kuuluu muun muassa tiedon jakaminen tehokkaasti ryhmän kesken ja koko tiimin hyödyntäminen potilaan tilan muutoksen havainnointiin.
Opiskelijat toimivat tilanteessa itsenäisesti mutta valvotusti. Kun opiskelijat puhuvat synteettiselle potilaalle, sen suuhun asennetusta kaiuttimesta kuuluu Rantasen ääni.
– Mikäs se semmoinen eteisvärinä on? opettaja muun muassa tiedustelee lääkäriltä potilaan roolissaan.
Rantanen ja Wuorela istuvat kontrollihuoneessa poissa opiskelijoiden näkyvistä. Huone on varusteltu tietokoneilla, joiden avulla opettajat voivat ohjata simulaationuken toimintoja. Nuken voi määrätä saamaan kouristuksia ja esimerkiksi sen hengitystiheyttä tai pupillien kokoa voidaan säätää. Kontrollihuoneen mikrofonien avulla kommunikoidaan opiskelijoille potilaan äänenä ja ohjaajan roolissa kattokaiuttimesta.
Simulaatio
Kun Seppälä on päivystävän sisätautilääkärin roolissaan tehnyt tarvittavat toimenpiteet, hän kutsuu anestesialääkärinä toimivan Tähkäpään paikalle suorittamaan potilaan nukutuksen ennen sähköistä rytminsiirtoa defibrillaattorilla.
– Potilas on ollut hyvävointinen, mutta saanut lenkillä äkillisen flimmerin. Koska potilaalla ei ole riskitekijöitä, eteisvärinä voidaan kääntää ilman edeltävää antikoagulaatiohoitoa, Seppälä selostaa tilanteen Tähkäpäälle.
Nukutuksen jälkeen potilaan ympärillä käy kuhina, kun kaikki neljä tekevät käsillään töitä. Koivumaa vetää sykettä madaltavaa lääkettä valmiiksi neulaan, Yousif asettelee potilaan rintaan defibrillaattorin lätkiä. Seppälä käynnistelee sydäniskuria samalla, kun Tähkäpää pumppaa käsipelillä happea potilaaseen.
– Muista, ettet voi pumpata happea, kun deffa iskee, Seppälä huomauttaa.
Pian huoneen täyttää defibrillaattorin piippaus, joka yltyy lopulta yhtäjaksoiseksi varoitusääneksi.
– Ja sitten irti potilaasta, Seppälä sanoo.
– IRTI! kolme muuta kuittaavat lähes yhteen ääneen.
Napinpainallus ja sydänkäyrät alkavat normalisoitua.
– Syke laskee ehkä turhan alas. Atropinia voisi vetää valmiiksi puoli milligrammaa, Tähkäpää ohjeistaa Koivumaata.
– Sinusrytmi löytyy. Kokeillaan nostaa potilaan jalat koholle, Seppälä sanoo Yousifille, joka hakee nurkasta tyynyn potilaan jalkojen tueksi.
– Syke nousee taas. Katsotaan, tarvitaanko sittenkään Atropinia.
– Laitetaanko? Vielä voi peruuttaa. Syke on nyt 61, Koivumaa sanoo.
Seuraa pieni epävarmuuden hetki, kunnes anestesiapäivystäjän roolissa oleva Tähkäpää ottaa tilanteen haltuun.
– Jos potilas lenkkeilee paljon, tämä voi olla normaali syke. Seurataan vielä hetki.
Kotvan kuluttua tilanne on edelleen vakaa ja lääkitys todetaan turhaksi.
– Kiitos, lopetetaan simulaatio tähän, Rantasen ääni kajahtaa kattokaiuttimesta.
Purku
Simulaatio on ohi ja opiskelijoiden hartiat rentoutuvat.
– Puretaanko ensiksi kamat vai meidän tekemiset? Seppälä kysyy naurahtaen.
Simulaation jälkeen käydään läpi debriefing eli loppukeskustelu. Se on simulaatioharjoituksen päättävä osuus, jonka aikana opiskelijat ja opettajat käyvät kuvailevan, analyyttisen ja harjoituksen summaavan palautekeskustelun.
– Se on myös simulaatioharjoituksen opettavaisin vaihe, Wuorela sanoo.
Siirrymme koko porukalla käytävän toisella puolella olevaan pienempään huoneeseen. Sen seinustaa koristaa valtava näyttö, jossa näkyy videokuvaa simulaatiohuoneesta. Kliininen opettaja Rantanen vetää loppukeskustelua ja pyytää opiskelijoita aluksi kertomaan, mitä he tekivät simulaation aikana.
Simulaatio-ohjaajan koulutuksen käyneet Rantanen ja Wuorela kertovat, ettei kurssilla niinkään opetella simulaatiotekniikan käyttöä, vaan debriefingia ja ohjaamista opettamisen työkaluina. Loppukeskustelu vaatiikin opettajalta eniten pedagogisia taitoja ja substanssiosaamista.
Kun opiskelijat ovat reflektoineet tekemisiään, he saavat palautetta kliiniseltä opettajalta ja muilta opiskelijoilta. Jos itse simulaatio on ohi vartissa, loppukeskusteluun hurahtaa lähemmäs tunti.
Ilmapiiri on hyvä ja rauhallinen ja opiskelijoiden on paikoin vaikea ottaa keskustelua vakavasti. Jännittävän harjoituksen jälkeen opiskelijoita naurattaa.
– Pitää olla tarkka, millaisia simulaatioita toteuttaa, ettei näistä tule sellaisia ala-asteen laulukokeiden tapaisia kokemuksia, Rantanen sanoo minulle, kun opiskelijat ovat jo poistuneet huoneesta.
Vaikka simulaatioissa opiskelijat pääsevät harjoittelemaan haastavia potilastapauksia turvallisessa ympäristössä, tilanne voi silti olla hermostuttava. Päätän vielä yhyttää viimeisenä lähtöään tekevän opiskelijan kysyäkseni häneltäkin asiasta.
– Ovathan nämä simulaatiot aika jännittäviä tilanteita, mutta aidosti myös tosi opettavaisia, Tähkäpää sanoo.
