Hyvä uutinen ei ole uutinen ensinkään, sanotaan. Kelpaako uutiseksi tosiaan vain se, että asiat menevät päin mäntyä, huononevat, kurjistuvat, tai ovat vähintäänkin huolestuttavalla tolalla?
Olen viime viikkoina kummastellut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, eli THL:n, toteuttaman kouluterveyskyselyn uusimpien tulosten uutisointia kiusaamisen suhteen. Kouluterveyskyselyä on toteutettu vuodesta 1996, ja se tuottaa ainutlaatuista trendidataa suomalaisten koululaisten hyvinvoinnista ja terveyskäyttäytymisestä.
Kiusaamista koskevat kysymykset ovat olleet mukana alusta asti. Tämän vuoden tulokset julkistettiin 14. syyskuuta, jolloin Helsingin Sanomat, YLE ja moni muu media uutisoi, miten huolestuttava tilanne maassamme on kiusaamisen suhteen.
Tämä on totta, sillä jokainen kiusattu on liikaa. Kuitenkaan mikään tiedotusväline, tai ilmeisesti THL itsekään, ei kiinnittänyt huomiota siihen, että kiusaaminen on vähentynyt tasaisesti vuosista 2008–2009, vieläpä huikean paljon, alle puoleen vuosina 2008–2009 tehtyjen kyselyjen luvuista. Myös kiusatuksi joutuvien nuorten osuudet ovat vähentyneet tasaisesti ja jatkuvasti lukuvuodesta 2008–2009. Itse asiassa kouluterveyskyselyn tulosten mukaan kiusattuja ja muita kiusaavia oppilaita ei ole Suomen peruskouluissa koko tällä vuosituhannella ollut kertaakaan niin vähän kuin nyt.
Toki tekemistä on vielä paljon, mutta olisi asiallista ja kouluja voimaannuttavaa tuoda esiin se erittäin positiivinen seikka, että kiusaaminen vähenee jatkuvasti ja tasaisesti. Sen sijaan opettajat lukevat nyt uutisia, joiden mukaan ”kiusaamista on edelleen huolestuttavan paljon” – vaikka tämä on sinänsä totta, yhtä totta on se, että suomalaisissa kouluissa on tehty erinomaista työtä kiusaamisen vähentämiseksi ja onnistuttu siinä varsin hyvin.
Kelpaako mikään hyvä uutinen? Kyllä. Sellainen, jossa kerrotaan uudesta innovaatiosta ja sen myönteisistä vaikutuksista – oli kyseessä sitten yksisarvishoito, digiloikka tai aivojen uudelleenohjelmointi. Nämä uudet keinothan saattavat hyvinkin tuoda ratkaisun ongelmiin, joiden kanssa painimme.
Tiede etenee systemaattisesti, loogisesti toinen toistaan seuraavien tutkimusten kautta. Sen enempää media kuin päättäjätkään eivät ilmeisesti jaksa innostua tästä taapertamisesta ja sen tuottamista tuloksista. Näyttöön perustuvia johtopäätöksiä ei tehdä, koska näytön hankkiminen kestää liian kauan. Näyttöä ei uutisoida, eikä se nyt muutenkaan ole erityisen seksikästä. Kokeillaan mieluummin sitä uutta innovaatiota. Kukapa sitä vastustaisi – mutta hei, tutkitaan myös sen vaikuttavuutta.
Christina Salmivalli
Kirjoittaja on psykologian professori ja KiVa Koulu -ohjelman kehittäjä, jolle opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi tänä vuonna Suomen tiedepalkinnon.
