Miten tässä nyt näin kävi? Se oli Eva-Mari Aron ensimmäinen ajatus, kun hän kuuli tulevasta nimityksestään akateemikoksi. Seuraavaksi mieleen nousi aromainen kysymys: Täytänkö minä nämä saappaat? Kysymykset ovat ominaisia yhdelle maailman johtavista fotosynteesitutkijoista. Hän ei ole päästänyt, eikä päästä vieläkään itseään helpolla. Yksi hänen tavoitteistaan on saada tutkittu tieto päätöksenteon pohjaksi. Ei mikään helppo tehtävä tänä päivänä.
Akateemikkous antaa Arolle mahdollisuuden puhua ja tulla kuulluksi.
– Maailma on surkea, kutistunut pallo, josta meidän pitäisi pitää huolta. Minulle on ollut järkytys herätä huomaamaan, että tieteellistä tietoa ei hyödynnetä riittävästi päätöksenteossa, Aro sanoo.
Tutkijan työnsä rinnalla hän toimii monissa Euroopan unionin tieteellisissä sekä tiedepoliittisissa tutkimusverkostoissa ja on Euroopan Akatemioiden yhteiselimen eli EASAC:n varapresidentti. EASAC tuottaa tutkittuun tietoon perustuvia raportteja EU:n komission ja parlamentin päätöksentekoa varten aihepiireinä ympäristö, energia ja biotieteet yleisesti. Aro pyrkii edistämään raporttien hyötykäyttöä myös Suomessa.
Tutkijantyössään Aro etsii päätöksentekijöille ratkaisuvaihtoehtoja. Hänen ryhmänsä selvittää, miten fotosynteesikoneisto saadaan valjastettua tuottamaan ihmisille hyödyllisiä yhdisteitä kestävän kehityksen periaatteella. He muokkaavat syanobakteereista, arkikielellä sinilevistä, ”eläviä tehtaita”, joissa solut toimivat katalyytteinä ja erittävät soluistaan energiarikkaita kemikaaleja, kuten esimerkiksi aurinkopolttoaineita. Alan tutkimuksen toivotaan johtavan käytännön läpimurtoon, joka mahdollistaisi luopumisen fossiilisista polttoaineista.
Aro suorastaan syttyy, kun pääsee esittelemään fotosynteesiä. Hän näyttää tietokoneanimoitua kuvaa, jossa pienet pallot muodostavat valosysteemi II:n ja valosysteemi I:n ja niiden välissä on cytocrome b6f. Nykyisenkaltaisen elämän evoluutio lähti liikkeelle 2,5–3,0 miljardia vuotta sitten, kun syanobakteerisoluihin kehittyi fotosynteesimekanismi, joka pystyy auringon valon avulla hajottamaan vettä ja samalla vapauttaa happea ilmakehään. Elääkseen ja monistuakseen syanobakteerit tarvitsivat vain auringon valoa, hiilidioksidia ja vettä – ja näitähän riittää. Pian syanobakteerit täyttivät valtameret ja tuottivat ilmakehään hapen, joka mahdollisti elämän maapallolla.
– Jokaisessa solussa on noin 9 000 elektronisiirtoketjua. Tämä perusmeknismi on pysynyt samana siitä saakka, kun fotosynteesi alkoi tuottaa elämän energiaa ja happea maapallolle, ja siirtyi lähes sellaisenaan evoluution myötä kasveihin. Vuosituhansien saatossa tämän perusmekanismin ympärille on kehittynyt suojamekanismeja, joita yritämme nyt selvittää. Kun tiedämme, miksi suojamekanismi syntyi, voimme hyödyntää tietoa sovelluksissamme, Aro sanoo.
Naisten tuettava toisiaan
Aro tunnustaa, että monet luonteenpiirteet palautuvat lapsuudenkotiin. Eva-Marin syntyessä isä Onni Niemi oli pappi, seitsenlapsisen perheen äiti oli joutunut hautaamaan haaveet omista opinnoistaan. Perheen poikia kannustettiin opiskelemaan, tytöt saivat opiskella, jos halusivat.
Kun tuore akateemikko puhuu isästään, havaitsee kaksikossa selkeän yhteisen piirteen: tinkimättömyyden. Papiksi kouluttautunut isä ei kokenut omakseen valtioon sidottua kirkkoa,joten hän erosi pappisvirastaan. Miehen mieli alkoi askarrella koulutuksellisen eriarvioisuuden parissa, ja siitä syttyi ajatus lähteä kehittämään suomalaista koulutusta. Isä Onni Niemi ja Satanahka Oy:n johtaja Aarne Hellemaa saattelivat peruskoulu-uudistuksen vauhtiin 1956 perustamalla Kiukaisten Yhteiskoulun ja 1962 Koulu-uudistusyhdistyksen. Vuotta myöhemmin kaksikko vei ideansa Helsinkiin toteutettavaksi kansallisella tasolla. Kouluasioista isä sittemmin väittelikin Turun yliopistossa.
– Se, mitä isältäni opin oli, että jos aikoo tehdä jotain, se on tehtävä tosissaan, Aro sanoo.
Uransa vaiheita läpikäydessään Aro tunnustaa, ettei työn vaihtaminen ole hänellekään vieras ajatus ollut. Useampaan kertaan mieleen nousi ajatus siirtyä ulkomaille.
– Näin jälkikäteen ajatellen ehkä olikin hyvä, että jatkoin Turussa, sillä maailmalla naiset olivat kyllä miestutkijoiden hyviä avustajia, mutta kun tuli aika perustaa oma tutkimusryhmä, heidät painettiin alas. Turku oli sen verran periferiaa, että tänne eivät alaspainajien lonkerot yltäneet, Aro sanoo.
Se, mitä isältäni opin oli, että jos aikoo tehdä jotain, se on tehtävä tosissaan.
Naisen asema tutkijana on kysymys, joka nousee Aron kanssa puhuessa usein esille.
– Toistan aina, että naisten pitää tukea toinen toisiaan. Olen sanonut myös, että työn rinnalla pitää olla jotain vastapainoa, Aro sanoo. Hänelle se on perhe: aviomies Heikki Aro, kaksi tytärtä ja kaksi lastenlasta sekä mökkeily ja sauvakävely. Mielessä pyörii myös ajatus palata takaisin ratsastusharrastuksen pariin.
Suomen fotosynteesi-tutkimuksen pioneerit
Aron oman uran kannalta keskeisin ihminen on ollut nainen: professori Niina Valanne. Aro valmistui filosofian kandidaatiksi ennen kuin toden teolla innostui tutkimustyöstä.
– Niina oli hurahtanut fotosynteesiin ja pyysi minut tutkimusapulaisekseen. Silloin tiesin, mitä haluan tehdä. Ei se helppoa ollut, eihän meillä ollut Turussa mahdollisuuksia tutkia fotosynteesiä. Lähdin 1978 Kaliforniaan Berkeleyn yliopistoon hakemaan uutta tietoa. Yhtään julkaisua en saanut, mutta toin mukanani modernit fotosynteesiluennot Turkuun, Aro muistelee.
Aro väitteli tohtoriksi sammalista vuonna 1982 ja lähti vaihtoon Ranskaan. Sinne saapui vierailulle myös Valanne, joka oli sairastunut aggressiiviseen rintasyöpään. Viikko vierailun jälkeen Valanne kuoli ja emeritusprofessori Paavo Kallio lähetti Arolle Ranskaan kirjeen, jossa kertoi huolensa alan ja Turun yliopiston puolesta. ”Ja silloin sinä tulit mieleeni”.
– Niina oli juuri ennen kuolemaansa saanut Suomen Akatemialta tutkimusprojektirahoituksen. Minä tulin Ranskasta takaisin, menin Akatemiaan ja sanoin, että haluan viedä Niinan elämäntyön loppuun, Aro muistelee.
Suostuttelua se vaati, mutta Akatemia myöntyi. Aro nimitettiin 1987 apulaisprofessoriksi, mutta vuonna 1992 tapahtui sukellus. Burnout. Se pakotti ajattelemaan tieteellisestä urasta luopumista. Elämässä oli kuitenkin asioita, jotka pitivät paikallaan: perhe, Littoisiin rakennettu talo, vakituinen virka.
Toipumisen myötä tieteellinen ura lähti reippaaseen kasvuun. Julkaisujen määrä nousi vauhdikkaasti vuosi vuodelta, samoin siteeraukset. Tuli palkintoja ja kunnianosoituksia. Mieli vetäisi yhä Aroa laboratorioon, mutta viime vuosina hänen työnsä on ollut muualla. Hän on se, joka linjaa ison ryhmän tutkimussuunnat ja vetää yhteen tutkijoiden tulokset.
– Mutta työni laboratoriossa on se, joka loi pohjan sille, että minut nimettiin akateemikoksi, Aro sanoo.
