Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Hae

Vihreän veran politiikkaa

Venäjä isännöi kesällä ensimmäistä kertaa jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja. Alkujaan kisat näyttäytyivät Venäjälle mahdollisuutena korostaa kansainvälistä arvovaltaansa, mutta sittemmin niiden ylle on ilmestynyt tavallista synkempiä pilviä. Tutkijoille kisat ovat osoitus politiikan paluusta nurmikentille.

Poliittisen historian professori Vesa Vares on seurannut intohimoisesti jalkapalloa lapsesta lähtien. Kun historioitsijan kollega, tämän lehden pääkirjoituksenkin laatinut eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä, julkaisi vuonna 2014 jääkiekon ja politiikan kytköksiä avaavan tietokirjan Punakone ja vaahteranlehti, Vares päätti laatia vastaavanlaisen teoksen kuningaslajista, jalkapallosta.

Työn tuloksena syntyi teos Pallon herruus. Kuningaslajin valta ja lumo, joka julkaistiin keväällä Venäjän MM-kisojen alla.

Urheilu on usein nähty, jos ei aivan sodan jatkeena, sille jokseenkin rinnasteisena fyysisen kilvoittelun muotona. Vareksen mukaan esimerkiksi jääkiekon termistö on hyvin sotakeskeistä, kun taas jalkapallo pyrkii useimmiten tunnustautumaan osaksi ylevämpää viitekehystä.

– Jalkapallofanit kutsuvat lajia kauniiksi peliksi, kansan peliksi, vihreän veran baletiksi. Jalkapallo vertautuu usein uskontoon ja fanien kokema kiihko uskonnolliseen kokemukseen, Vares sanoo.

Tästä huolimatta jalkapallo on kaikessa suosiossaan myös vallankäytön väline ja kohde. Lajilla on ollut vaikutuksensa niin kansainväliseen politiikkaan kuin eri kansakuntien yhtenäisyyttä rakennettaessa. Esimerkiksi El Salvadorin ja Hondurasin välillä käytyä 100-tuntista sotaa kutsutaan myös jalkapallosodaksi, koska vuoden 1970 jalkapallon MM-kisojen karsintaottelussa syntyi mellakoita, joiden katsotaan olleen ratkaisevassa asemassa maiden välien kiristymisessä.

– Yleensä kun puhutaan politiikan ja urheilun vaikutussuhteesta, keskitytään siihen, miten politiikka vaikuttaa urheiluun. Tarkastelu pitäisi ulottaa myös toiseen suuntaan: miten jalkapallo siis toisaalta sopeutuu ja itse asiassa myös kykenee sopeuttamaan poliittista järjestelmää tarkoitusperiinsä, Vares muotoilee.

Jalkapallon ja yhteiskunnan välillä vallitsee Vareksen mielestä symbioosi. Politiikka vaikuttaa jalkapalloon, mutta se ei ole juurikaan onnistunut muuttamaan lajin luonnetta tai pelin perusperiaatteita.

– Jalkapallo ei välttämättä voi vaikuttaa suoraan yhteiskuntaan. Epäsuora vaikutus näkyy jo siinä, että jalkapallo on mukana yhteiskunnan kaikilla tasoilla, joskus hyväksikäytettynä, mutta myös itse kesyttäen yhteiskunnan tarjoamaan sille mahdollisimman hyvät puitteet.

Laji jota ei voitu tukahduttaa

Jalkapallolla on ollut merkittävä rooli monissa totalitaarisissa valtioissa. Joissain tapauksissa maan johto on pyrkinyt myös estämään jalkapallon pelaamisen.

– Ei ole ollut sellaista diktatuuria tai totalitaristista järjestelmää, joka olisi voinut vaimentaa jalkapallon suosiota. Ihmiset pelaavat joka tapauksessa, ja jos urheilu kielletään, syntyy siitä vain turhia levottomuuksia. Jos maan johto otti jalkapallon omakseen, jalkapallon voiman saattoi suunnata omiin tarkoitusperiinsä, käyttää joukkoliikkeenä ja vaikuttaa mahdollisimman suureen ihmismassaan, Vares toteaa.

Tämän vuoksi kaikki autoritaarisetkin valtionjohtajat ovat Vareksen mukaan tunnistaneet urheilun ja jalkapallon voiman. Esimerkiksi Iranin islamilainen vallankumous piti maassa suosittua jalkapalloa länsimaisena paheena. Maan uudet johtajat huomasivat nopeasti, ettei jalkapalloa voi kieltää kansalaisilta.

Vesa Vares

Ei ole ollut sellaista diktatuuria tai totalitaristista järjestelmää, joka olisi voinut vaimentaa jalkapallon suosiota.
– Vesa Vares

– Vuoden 1998 Ranskan MM-kisojen F-lohkon ottelua USA–Iran voidaan pitää yhtenä poliittisesti latautuneimpana arvokisaotteluna jalkapallon historiassa. Kun Iran lopulta kukisti jenkit 2–1, jalkapallo kelpasi sittenkin uskonnollisille johtajille, Vares sanoo.

Eteläamerikkalainen jalkapallo on usein näyttäytynyt meille eurooppalaisille joko ilakoivan pelityylin, niin sanotun sambajalkapallon ilmentymänä, tai paikallisten diktaattorien leikkikenttänä. Yksi esimerkki löytyy tänäkin päivänä jalkapallon suurmaana tunnetusta Argentiinasta.

Juan Perónia voidaan huoletta pitää diktaattorina. Populistina hänen valtansa pohjautui kansansuosioon, jota vahvistettiin toisaalta talouden elvyttämisellä ja toisaalta argentiinalaisen jalkapallon erinomaisuutta korostamalla. Jos elintason nousu oli leipä, jalkapallo oli sirkushuvit, Vares veistää.

Perón edisti jalkapallon suosiota ja panosti sen kehittämiseen Argentiinassa. Samaan aikaan kansallisesta ylpeydenaiheesta tuli kuitenkin kansainvälisesti entistä sulkeutuneempaa.

– Perón pelkäsi, että illuusio voittamattomista argentiinalaisista murtuisi, jos maajoukkue osallistuisi kansainvälisiin kilpailuihin. Varoittavana esimerkkinä oli se karmaiseva kansallinen masennustila, jonka kouriin brasilialaiset joutuivat hävittyään omien MM-kisojensa finaalin Uruguaylle vuonna 1950.

Argentiina ei osallistunut Perónin valtakaudella 1950-luvun alussa MM-kisoihin tai Copa Américaan, Etelä-Amerikan jalkapallon mestaruusturnaukseen. Kansallisen palloilun tason lasku huomattiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Argentiina palasi jälleen kansainvälisille kentille Perónin tultua syrjäytetyksi sotilasvallankaappauksessa vuonna 1955.

– Kun Argentiina viimein uskaltautui mukaan vuoden 1958 MM-kisoihin, kansa odotti mestaruutta. Maa hävisi viimeisen lohko-ottelunsa Tšekkoslovakialle 6-1 ja maajoukkueen kisat päättyivät siihen. Tämä oli valtava kansallinen häpeä, jonka myötä argentiinalaisessa jalkapallossa omaksuttiin uusi pelitaktiikka, jolla pärjättäisiin myös eurooppalaisille.

Kuoleman ottelu kerroksellisena myyttinä

Jalkapallo on maailman seuratuin urheilulaji ja siten keskeinen osa ihmiskuntaa. Ehkäpä lajin ainutlaatuisuuden hahmottamiseksi kuvaavinta on, ettei edes sota ole saanut ihmisiä luopumaan rakkaasta pallostaan.

– Jalkapalloa on pelattu mitä kurjimmissa oloissa niin ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa kuin keskitysleireilläkin, mikä tuli itselleni yllätyksenä. Järjestettiinhän keskitysleireillä luentoja, musiikkiesityksiä ja esimerkiksi näytelmiä, mutta on tavatonta ajatellakaan, että niissä olosuhteissa on pystytty urheilemaan. Eräs juutalaispelaaja kuvasi jalkapallon pelaamista hetken helpotukseksi helvetin odotushuoneessa, Vares kertoo.

Joskus jalkapalloon liitettyjä tarinoita on saatettu paisutella propagandistisissa tarkoitusperissä. Vares kertookin törmänneensä kirjaa tehdessään lukuisiin jalkapalloon liitettyihin myytteihin, joiden todenperää hän alkoi selvittää tutkimuksellisin ottein haastattelujen ja dokumenttien pohjalta. Yksi jalkapallon historian kiistellyimmistä myyteistä liittyy toisen maailmansodan aikaiseen otteluun, joka pelattiin Saksan miehittämässä Kiovassa 9. elokuuta 1942.

Saksa oli miehittänyt Ukrainan edeltävänä vuonna. Syystä tai toisesta saksalaiset sallivat ukrainalaisille myös viihdykkeitä, joista jalkapallo oli ylivoimaisesti suosituin. Pitkälti Kiovan Dynamon pelaajista koostettu Start-niminen joukkue pärjäsi odotettua paremmin, ja saksalaiset alkoivat pelätä urheilumenestyksen pönkittävän liikaa ukrainalaisten itsetuntoa.

Saksalaiset järjestivät ottelun Startin ja Luftwaffen riveistä kootun Flakelf-jouk­kueen välille. Saksalaisten hävittyä ottelun sovittiin uusintapeli, joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä kuoleman ottelu.

– Puoliajalle tultaessa kiovalaiset olivat johdossa. Myytin mukaan pukuhuoneeseen saapui SS-upseeri, joka uhkasi joukkuetta joukkoteloituksella, mikäli se kukistaisi vastustajansa nurmikentällä. Myytti jatkuu, että ottelun voitettuaan ukrainalaispelaajat vietiin välittömästi Kiovan lähistöllä sijaitsevaan Babi Jarin rotkoon ja teloitettiin peliasut päällä, Vares kertaa.

Myytti levisi kylmän sodan aikana itäblokissa, vähemmissä määrin lännessäkin. Vuonna 1962 ottelusta tehtiin Neuvostoliitossa propagandistinen elokuva, joka vahvisti ja ylläpiti myyttiä myös tuleville polville.

Jalkapallo vertautuu usein uskontoon ja fanien kokema kiihko uskonnolliseen kokemukseen.
– Vesa Vares

Saksalaiset ja ukrainalaiset tutkijat ovat myöhemmin käyneet läpi otteluun liittyvää historiallista aineistoja ja haastatelleet paikalla olleita eloonjääneitä.

– Ottelun puoliajalla esitetty uhkaus on jälkikäteen luotu tarinankerronnallinen lisäys myytin vahvistamiseksi. Haastatteluaineistojen pohjalta tutkijat ovat todenneet, ettei tällaista uhkausta annettu. On tosiasia, että yhteensä neljä kiovalaispelaajaa teloitettiin miehityksen aikana, mutta tämä tapahtui huomattavasti myöhemmin. Monet pelaajista kuuluivat kommunistiseen puolueeseen ja Neuvostoliiton tiedustelupalveluun, millä oli tosiasiassa ottelua suurempi merkitys teloituksissa, Vares kertoo.

Tarina urheista ukrainalaisista jalkapalloilijoista uhmaamassa omaa kuolemaansa on herätetty viime vuosina uudelleen eloon.

– Myytti kuoleman ottelusta sai jälleen uuden kerroksen, kun siitä tehtiin Venäjällä vuonna 2012 uusi filmatisointi, jossa ukrainalaiset oli esitetty saksalaisten tavoin konnina. Sankaritarina käännettiin venäläiseksi, mikä taas koettiin hirvittävänä loukkauksena Ukrainassa.

Jalkapallo yhdistää kansakunnan

Klassisin esimerkki totalitarismin ja jalkapallon yhteiselosta löytyy Benito Mussolinin fasistisesta Italiasta.

– Mussolini ymmärsi ensimmäisenä valjastaa jalkapallon poliittiseen käyttöön. Mussolini halusi luoda modernin massayhteiskunnan, jolla on selkeä päämäärä ja joka on tehokas, organisoitunut suurvalta. Fasismi aatteena oli keskeisin keino tämän saavuttamiseksi, mutta jalkapallolla oli oma roolinsa. Italia oli ennen Mussolinin valtakautta hyvin hajanainen.
Serie A koko Italian yhteisenä sarjana yhtenäisti maata, Vares sanoo.

Mussolini korosti fasismissaan Italian suuruutta ja voimaa, mikä näkyi myös italialaiseen jalkapalloon, calcioon, liitetyissä mielikuvissa ja Italian jalkapallomaajoukkueen yhä tänä päivänä käytössä olevasta kannatushuudosta Forza Azzurri. Voiman ja vallan jopa yliampuva korostaminen fasistisessa Italiassa on usein historiankirjoissa selitetty sillä, että Italia kärsi ensimmäisessä maailmansodassa valtavia tappioita ja nöyryytyksiä siitä huolimatta, että maa kuului sodan voittaneisiin ympärysvaltoihin.

– Italia otti sodassa omalla maaperällään pelkkiä tappioita, eikä se saanut juuri mitään hyvityksiä rauhanneuvotteluissa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maa oli myös ajautunut vallankumoukselliseen tilanteeseen, jossa uhkana olivat joko kommunistinen tai oikeistolainen vallankaappaus.

Mussolini onnistui nostamaan italialaisen jalkapallon kansainväliselle huipputasolle lyhyessä ajassa. Vielä vuoden 1912 Tukholman kesäolympialaisissa Italia hävisi jalkapalloturnauksen neljännesvälierissä piskuiselle Suomelle, joka osallistui turnaukseen ainoana ei-itsenäisenä kansakuntana.

Vuonna 1934 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Italiassa. Mussolinille oli tärkeää osoittaa muille länsimaille, että Italia on kykeneväinen järjestämään kisat.

– Mussolini oli kehittänyt määrätietoisesti italialaista jalkapalloa ja sen infrastruktuuria koko 1920-luvun. Italialaisilla oli maine huonoina suorittajina sekä fyysisesti heikkona kansana, ja siksi Mussolini halusikin esitellä kisoissa uuden italialaisen soturimentaliteetin. Kisat olivat monella tapaa menestys Italialle, sillä ne sujuivat ongelmitta ja ennen kaikkea Azzurri voitti kultaa, Vares kertoo.

Politiikka palaa kisoihin

Italian vuoden 1934 MM-kisat vertautuvat monella tapaa Venäjällä tänä kesänä pelattaviin kisoihin. Aivan kuten ensimmäinen maailmansota Mussolinin Italialle, Neuvostoliiton romahtaminen ja sitä seurannut syvä talouslama ovat Venäjän lähihistorian riippakiviä, kansakunnan kollektiivisen muistin traumoja, joiden taakasta maa tahtoo päästä eroon.

Venäjä-tutkija Pia Koivusen mukaan jalkapallon MM-kisat ovat osa Venäjän suuruuden palauttamista, patrioottista projektia, jossa sekä omalle kansalle että muille maille pyritään osoittamaan venäläinen mahti.

– Venäjän keskeinen tavoite kisojen suhteen on korjata siihen liitettyjä käsityksiä. On tavallaan surullistakin, että tämä on ollut venäläisen kulttuuridiplomatian päätavoite jo 1800-luvulta lähtien, Koivunen toteaa.

Venäläiseen kulttuuriin liittyy tietty megalomaanisuus, joka on huomattavissa erityisen hyvin kansainvälistä näkyvyyttä saavien mahtipontisten spektaakkeleiden järjestämisessä.
– Pia Koivunen

Koivunen on Turun yliopiston yleisen historian yliopistonlehtori ja työskentelee tällä hetkellä Suomen Akatemian tutkijatohtorina saatuaan kolmivuotisen rahoituksen tutkimukselleen, joka käsittelee Neuvostoliiton megatapahtumia kulttuuridiplomatian muotona.

– Kun Venäjä aikoinaan valmistautui Lontoossa 1851 pidettyihin ensimmäisiin maailmannäyttelyihin, ranskalaisen matkakirjailija Marquis de Custine oli hiljan julkaissut teoksen La Russie, jossa Venäjästä annettiin todella takapajuinen ja sivistymätön kuva. Kirja sai tsaari Nikolai I:n raivon valtaan, ja Venäjän johdon mielestä vääränlaisen kuvan korjaaminen oli yksi motiivi osallistua Lontoon maailmannäyttelyyn, Koivunen sanoo.

Koivunen järjesti keväällä Turun yliopistossa seminaarin, joka keskittyi Venäjän isännöimiin kisoihin, jalkapallon ja politiikan kytköksiin, venäläiseen megatapahtumien traditioon sekä median rooliin näissä tapahtumissa. Koivusen mukaan MM-kisoihin on valmistauduttu hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa.

– Kisat pelataan nyt ensimmäistä kertaa maassa, jota kurjistavat laajat taloudelliset pakotteet ja joka on sotilaallisessa konfliktissa naapurimaansa kanssa, Koivunen kuvailee.

Venäjän kisat ovatkin olleet poikkeuksellisen paljon esillä julkisuudessa ja Venäjän isännyyttä on kritisoitu kovin sanoin. Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuista tuntuu tällä hetkellä lähes mahdottomalta puhua ilman, että esiin nousee Venäjän harjoittama ulkopolitiikka. Venäjän liitettyä Krimin niemimaan itseensä länsimaat ovat sitoutuneet Venäjään kohdistuviin talouspakotteisiin. Myös kaksoisagentti Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä myrkytysyritys ovat nostaneet Venäjän otsikkoihin.

Jalkapallon ja politiikan silmiinpistävä rinnakkaiselo näyttää kadonneen kylmän sodan jälkeen. Onko politiikka nyt kuitenkin palannut nurmikentille Venäjän kisojen myötä?

– Ehdottomasti. Jo pelkästään Venäjän isännyys tässä maailmantilanteessa tekee kisoista tavallista poliittisemmat, toteaa Koivunen.

Vareksen mielestä urheilu ei voi koskaan olla täysin irtautunut politiikasta. Tutkijan mukaan MM-kisojen poliittisuus kumpuaa ennen kaikkea siitä, että Venäjä on viime vuosina kääntynyt takaisin kylmän sodan asetelmiin ja perivenäläiseen nationalismiin.

– Venäjän tiukentunut linja ja entistä selkeämpi pyrkimys omaksua Neuvostoliiton perintö kahden mantereen suurvaltana on aiheuttanut yhteentörmäyksiä läntisen maailman kanssa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Venäjän luultiin seuraavan lännen mallia. Nyt länsi on neuvoton, kun Venäjän ja Turkin kaltaiset valtiot – sekä vähemmissä määrin myös Puola ja Unkari – sanovat suoraan, ettei heitä kiinnosta enää seurata länsimaita, Vares kuvailee.

Imagotappio Venäjälle, ei isäntäkaupungeille

Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut ovat maailman suurin urheilutapahtuma. Koivunen kutsuu kisoja megatapahtumaksi, joka on brittiläisen sosiologi Maurice Rochen luoma käsite. Sillä viitataan poikkeuksellisen suuriin, laajalle levinneisiin ja kulttuuriselta tai yhteiskunnalliselta vaikutukseltaan erityisen merkittäviin tapahtumiin.

– Nykypäivänä tällaisiksi voidaan luokitella ainakin suurimmat urheilutapahtumat olympialaisista jalkapallon MM-kisoihin sekä esimerkiksi maailmannäyttelyt ja merkittävimmät poliittiset huippukokoukset. Kaikkiin näihin liittyy myös poikkeuksellisen hyvä medianäkyvyys, Koivunen toteaa.

Koivunen kertoo, että Venäjällä on viime vuosina ollut käynnissä megatapahtumien buumi. Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja edelsivät esimerkiksi vuoden 2014 talviolympialaiset Sotšissa, EU:n ja Venäjän huippukokous Jekaterinburgissa 2013, Universiadit Kazanissa 2013 sekä Euroviisut Moskovassa 2009.

– Venäjällä on pitkä traditio megatapahtumien järjestämisessä. Venäläiseen kulttuuriin liittyy tietty megalomaanisuus, joka on huomattavissa erityisen hyvin kansainvälistä näkyvyyttä saavien mahtipontisten spektaakkeleiden järjestämisessä, Koivunen sanoo.

Megatapahtumien järjestäminen on Koivusen mukaan osa Venäjän uudempaa linjaa, soft poweria. Amerikkalaisen politologin Joseph Nyen luoma käsite tarkoittaa sellaista vallankäyttöä, joka pohjautuu pakkokeinojen sijaan houkutteluun.

– Soft power koostuu muun muassa kulttuurista ja poliittisista arvoista. Venäjä on itsekin omaksunut termin ja siitä puhuttiin paljon etenkin ennen Ukrainan konfliktia. Kesän MM-kisat on tähän mennessä suurin tapahtuma, jonka Venäjä on järjestänyt. Niiden piti olla Putinin järjestämien spektaakkelien huipennus, mutta tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa se uhkaa jäädä latteaksi, Koivunen pohtii.

Näyttääkin siltä, että Venäjällä pelattavista kisoista jää länsimaille negatiivisempi kuva kuin Sotšin olympialaisista.

Sekä Koivunen että Vares ovat yhtä mieltä siitä, ettei Venäjä ole onnistunut pehmeässä vallankäytössään. Venäläistä politiikkaa määrittää tällä hetkellä voimakas patriotismiin taittuva nationalistinen ajattelu, joka ei tunnu istuvan kulttuuridiplomatian kentälle.

– Venäjän heikkous imagotaistelussa on se, ettei heillä ole tarpeeksi tarjottavaa tällä saralla. Pehmeä vallankäyttö välittyy ennen kaikkea kulttuurisesti, eikä esimerkiksi läntisessä populaarikulttuurissa ole venäläisiä supertähtiä. Kaikki kulttuurivaikuttaminen peittyy nationalistisen hehkutuksen alle, Vares sanoo.

Jos Venäjän tarkoituksena on ollut todistaa omaa tasavertaisuuttaan lännelle, miksi se sitten järjestää kisat tällaisessa poliittisessa tilanteessa, erityisesti, kun megatapahtumat vieläpä lähes poikkeuksetta tuottavat järjestäville tahoille tappioita?

– Putinin toimintatavat ovat äärimaskuliinisia ja hän arvostaa voimaa ja suorituksia. Se, että onnistuu saamaan järjestettäväkseen tällaisen halutun tapahtuman, on myös hyväksynnän saamista, Vares linjaa.

Koivunen huomauttaa, että Venäjän lähtiessä hakemaan kisaisännyyttä vuonna 2009 maailmanpolitiikka näytti vielä erilaiselta ja lisää, että kisojen järjestäminen on jo itsessään suuri saavutus. Toisaalta kisoihin liittyy myös alueellisen kehittämisen näkökulma.

– Kun isännöi tämän kokoluokan megatapahtumaa, median valokeila on suuri ja koko maailman katse kääntyy isäntämaahan. Venäjällä alettiin jo vuosia sitten kanavoida resursseja tiettyihin suurkaupunkeihin, joista on tehty tärkeitä alueellisia keskittymiä. Nyt näille kaupungeille halutaan antaa kansainvälistä näkyvyyttä, Koivunen kertoo.

Vuoden 2014 talviolympialaisten jälkeen aiemmin verraten tuntematon Sotši tuli koko maailmalle tutuksi. Lopputurnauksen jälkeen sekä kisojen itäisin isäntäkaupunki Jekaterinburg että Venäjän tataarikulttuurin keskittymä Kazan nousevat maailmalla tunnettujen venäläisten suurkaupunkien joukkoon.

– Venäjää vaivaa yhä sulkeutuneisuuden leima. Vaikka Venäjä on kohtalaisen suosittu matkakohde, talouspakotteet ovat syöneet jonkin verran sen turismia. Kisoilla voidaan myös osoittaa, että Venäjällä on muitakin mielenkiintoisia ja hyvinvoivia kaupunkeja kuin Moskova ja Pietari, Koivunen sanoo.

Kenelle kisat kuuluvat?

Venäjän politiikassa on viime vuosina ollut vallalla maan entisen pääideologin Vladislav Surkovin kehittämä suvereenin demokratian käsite. Surkov on jo joutunut syrjään Putinin lähipiiristä, mutta ajatus siitä, ettei Venäjä kumartele ylikansallisia toimijoita, määrittää yhä venäläistä poliittista ajattelua.

– Kun Venäjä päätti hakea vuoden 2018 jalkapallon maailmanmestaruuskisojen isännyyttä, se teki sen kuitenkin kansainvälisen jalkapalloliitto Fifan ehdoilla. Tämähän on jokseenkin ristiriidassa Venäjän itsestään antaman kuva kanssa, Koivunen toteaa.

Jalkapallokisoja järjestävät valtiot eivät siis ole ainoita vallankäyttäjiä, mitä tulee jalkapallon MM-kisoihin.

– Fifa muun muassa määrittää sen, kuinka paljon katsojia kisoissa käytettäville stadioneille tulee mahtua. Fifalla ja Venäjällä on kaikista kisoihin liittyvistä seikoista tarkat sopimukset, joissa esimerkiksi määritellään kisatoimijat kahden kilometrin säteellä pelipaikoista, Koivunen kertoo.

Jos Venäjän harjoittama ulkopolitiikka on langettanut synkän varjon kisojen päälle, Fifan rypeminen korruptioskandaalissa ei ole ainakaan kirkastanut niiden mainetta.

– Todistetut korruptiotapaukset liittyvät enemmän Qatarin kisoihin. On hyvin vaikea uskoa, että toimintatavat olisivat olleet Venäjän hakuprosessissa jotenkin erilaiset kuin Qatarin tapauksessa, Vares sanoo.

On siis todennäköistä, että Putin on enemmän tai vähemmän ostanut kisat Venäjälle. Vares ja Koivunen jakavat näkemyksen siitä, ettei isäntämaita tulisi kuitenkaan tuomita kansainvälisen lajiliiton korruptiosta.

– Molempien maiden valinnat kisaisänniksi ovat perusteltuja siinä mielessä, ettei Venäjä saati yksikään Lähi-idän maa ole koskaan järjestänyt kisoja. Viime vuosinahan kisoja on tietoisesti viety myös uusille alueille, kun ne järjestettiin vuonna 2002 ensimmäistä kertaa Aasiassa ja 2010 Afrikassa, Koivunen toteaa.

– Venäjällä on pitkä jalkapallohistoria, kun taas Qatarin panos lajille on ollut olematon. Jos Qatarin valintaa miettii tästä näkökulmasta, Lähi-idästä olisi löytynyt parempiakin ehdokkaita, Vares lisää.

Vareksen mukaan huomionarvoisempaa on se, että jalkapallon MM-kisat ovat paisuneet jopa liian suuriksi:

– Demokraattisissa maissa syntyy usein vahva oppositio, joka vastustaa kisoja taloudellisista tai ympäristöön liittyvistä syistä. Vain autoritaaristen valtioiden johtajat voivat nykypäivänä luvata, että kisat järjestetään ongelmitta.

 

>> Kuuntele Vesa Vareksen haastattelu: utu.fi/podcast