Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Hae

Vihan 9/10

Turussa elokuussa tapahtuneen puukkoiskun jälkeen viranomaiset kehottivat kansalaisia malttiin ja hillitsemään itsensä.

Malttia peräänkuuluttaneet viranomaistahot ja päättäjät viestivät tahattomasti rivienvälissä, että muukalaisvihan ryöpsähtäminen ja tarve kostaa terrori-isku ulkomaalaistaustaisille henkilöille olisi jollain tasolla täysin ymmärrettävä reaktio.

Tämä mahdollinen vihan ryöppy tai tarve hyvityksen hakemiseen on kuitenkin kaikkea muuta kuin ymmärrettävää. Se rakentuu niin epäjohdonmukaiselle ajattelulle, että on vaikea uskoa siihen sortuvan henkilön olevan edes täysin syyntakeinen.

Kuitenkin reaktio on mitä ilmeisimmin niin yleinen, että ainakin viranomaisten on syytä olla huolissaan sen seurauksista – epäilemättä he itse joutuisivat selvittelemään ongelmia. Mutta onko meillä jotain muuta syytä olla huolissaan asiasta?

Harva ajattelee, että turkulaisen tai protestantin syyllistyessä rikoksiin, on johdonmukaista leimata kaikki turkulaiset tai protestantit osasyyllisiksi, ja alkaa vainota heitä yhden mädän omenan tekojen vuoksi. Päinvastoin, useimmilla on vahva käsitys siitä, että yksilöt yksin ovat vastuussa omista teoistaan.

Isien synnit eivät periydy heidän pojilleen, eikä rikoksen tekijän sukulainen tai läheinen voi kärsimyksellään sovittaa rikosta tämän puolesta.

Miten siis kuitenkin yhden turvapaikanhakijan tekemä rikos on kaikkien turvapaikanhakijoiden, ulkomaalaistaustaisten tai muslimien syytä? Sama käsittämätön yleistys näyttää toistuvan rasismissa erilaisissa muodoissa.

Yhteistä rasistisille tapauksille, joissa aletaan kohdella yhtä ihmisryhmää yksilöiden sijaan kollektiivisesti, on ainakin se, että nuo ihmisryhmät ovat lähes poikkeuksetta vieraita.

Olipa kyse romaneista tai saamelaisista, maahanmuuttajista tai muslimeista, harva kantasuomalainen kykenee ajattelemaan noiden yhteisöjen jäseniä sillä tuttuuden asteella, millä he ajattelevat turkulaisia tai protestantteja. Useimmilla on monipuolisia kokemuksia ja tietoa jälkimäisistä, mutta vain hataria yksittäiskokemuksia ja anekdoottimaisia uskomuksia edellisistä.

Erityisesti vieraat kulttuurit ja yhteisöt ovat nimensä mukaisesti vieraita.

Kun jokin on vierasta, ei tuosta ilmiöstä ole kunnollista ajatuksellista otetta. On vain hataria käsityksiä, jotka liittyvät johonkin yleisluontoiseen käsitteeseen, jonka avulla vierasta ilmiötä kohti hapuillaan hämärässä.

Kognitiivisessa psykologiassa, erityisesti P. C. Wasonin pioneerityön pohjalta, tunnetaan loogista päättelyä vaivaava valuvika. Lähes kaikki koehenkilöt osaavat päätellä johdonmukaisesti, kun kokeen aihepiiri on heille tuttu. Heti kun koeasetelma muuttuu vieraaksi ja käsitteelliseksi, esimerkiksi tutusta sosiaalisesta ilmiöstä korttitestiksi, täsmälleen samojen yksinkertaisten loogisten päättelyiden tekeminen tulee vaikeaksi. Jopa yhdeksän kymmenestä epäonnistuu tällöin.

Jos johdonmukainen ajattelumme näin romahtaa joissakin meille vieraissa konteksteissa, ei ehkä ole yllättävää, että niin monien kuvitelmat juuri vieraista ihmisryhmistä ovat epäjohdonmukaisia ja räikeästi yleistäviä. Tällaiset käsitykset, kuten niille perustuvat tunnereaktiotkin, epäilemättä vaikuttavat omistajansa mielestä kuitenkin täysin kelvollisilta.

Sanotaan, että on helppo vihata tai pelätä sellaista mitä ei tunne. Ehkä kyse on juuri siitä, että järkemme ja logiikkamme pettävät meidät, kun niillä ei ole kunnollista otetta meille vieraasta ilmiöstä?

Myös muiden vihan ymmärtäminen, tai jopa hyväksyminen, on helpompaa, jos ei itsekään käsitä sen epäjohdonmukaisuutta.

Yhdeksän kymmenestä, oikeissa olosuhteissa? Puistattava ajatus, erityisesti historian valossa.

Jani Sinokki
Kirjoittaja on tutkija filosofian oppiaineessa sekä tammikuussa 2017 ilmestyneen Rasismi ja filosofia -teoksen toimittaja.