Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Hae

Mistä viha kumpuaa?

Viha vaikuttaa valtaavan alaa maailmassa: poliittinen väkivalta on yleistynyt Euroopassa ja uskonnollinen vastakkainasettelu on nostanut päätään länsimaisissa yhteiskunnissa. Bin Ladenista al-Baghdadiin – suunnitelluista terroristisista suuriskuista on siirrytty spontaaninomaisiin väkivallantekoihin, jollainen nähtiin myös elokuun lopussa Turussa. Jos verkossa esiintyviin maailmanlopun saarnamiehiin on uskomista, länsimaiset yhteiskunnat ovat pian ilmiliekeissä. Äärioikeiston kanssa flirttaileva populismi on saanut jalansijaa ympäri Eurooppaa. Machoiluun taipuvaiset poliitikot Trumpista Putiniin ja Kim Jong-Uniin johtavat maailman ydinvaltoja, joiden kansalaisia hallitaan massiivisten valvontakoneistojen avulla. Suomalaisessa yhteiskunnassa turvallisuus on pitkällä aikavälillä lisääntynyt, mutta turvattomuuden tunne elää kansalaisissa yhä voimakkaampana. 

Jos maailma on täynnä vihaa, on aiheellista kysyä,
Mistä viha kumpuaa?

Kulttuurihistorian professori Marjo Kaartisen johtamassa Suomen kulttuurirahaston Argumenta-hankkeessa Vihan pitkät jäljet pureudutaan vihan ja kaunan yhteiskunnallisiin vaikutuksiin historiallisesta näkökulmasta.

– Historiantutkijoilla on paljon sanottavaa sellaisista ilmiöistä, jotka vaikuttavat tänä päivänä yhteiskunnassamme. Tarkastelun pitkälinjaisuus tuo uuden perspektiivin vihan ja sen eri ilmenemismuotojen tutkimiseen, Kaartinen kertoo.

Keskiajantutkija Reima Välimäki on tutkinut eurooppalaisia inkvisitiotuomioistuimia ja myöhäiskeskiajan uskonnollisiin kiistoihin liittyviä polemiikkitekstejä. Välimäen mukaan yhteiskunnalliset ilmiöt eivät välttämättä elä kulttuurissamme lineaarisesti, vaan ne voivat myös olla syklisiä, toistuvia.

– Esimerkiksi rotuun, etnisyyteen tai uskontoon liittyvät toiseuttamisen muodot ja eläimellistämisen kaltaiset retoriset keinot ovat pitkäkestoisia ja toistuvia, ne pulpahtavat aika ajoin uudelleen pinnalle, Välimäki toteaa.

Vihan pitkät jäljet viittaakin siihen, että nykypäivänä yhteiskunnassamme ilmenevät vihan muodot, kuten vihapuhe, ovat kulttuurisesti ja historiallisesti muodostuneita. Niiden jäljet siis ulottuvat pitkälle historiaamme.

– Nimen voi ymmärtää myös toisella tapaa. Viha jättää kohteeseensa jäljen pitkäksi aikaa, Välimäki lisää.

Kaartinen ja Välimäki kertovat, että uskonnot ovat läpi historian luoneet jakolinjoja eri kulttuurien välille.

– Uskonnollinen vastakkainasettelu on aina 1600-luvulle saakka ollut keskeisin konfliktien synnyttäjä Euroopassa sekä puheen että tekojen tasolla. Se ikään kuin katoaa, kun alkaa nousta muita vastakkainasettelun muotoja, Välimäki maalaa.

Henrik Elonheimo

Vastakkainasettelut tai vihanilmaukset tulevat tehokkaammin esiin sosiaalisen median ansiosta. Myös yhtenäiskulttuurin murtuminen antaa sytykkeitä väestöryhmien välisiin konflikteihin,
Henrik Elonheimo

Kaartinen ei hyväksy täysin Välimäen esitystä ja pohtii hetken historiantutkimuksen luonnetta.

– Makronäkökulma tuottaa tilanteen, jossa teemme väistämättä yleistyksiä. Eihän uskonnollinen vastakkainasettelu tietenkään oikeasti mihinkään kadonnut, mutta sen merkitys konfliktien aiheuttajana väheni poliittisten ideologioiden esiinmarssin myötä, Kaartinen toteaa.

Kaartinen tuo myös esiin länsimaisen kulttuuripiirin maallistumisen ja lännestä islamilaisiin maihin levinneiden kulttuurivaikutusten merkityksen.

– Poliittinen islam oli käsittääkseni alamäessä 1900-luvulla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Turkista tuli sekulaari valtio, ja toisen maailmansodan jälkeen monissa muslimien kansoittamissa maissa nousi islamilainen sosialismi. Islamia suurempana uhkakuvana nähtiin sosialismi, mutta tilanne on muuttunut kylmän sodan jälkeen.

Uskonnollinen vastakkainasettelu on Kaartisen ja Välimäen mukaan pulpahtanut 2000-luvulla taas voimakkaammin esiin, mikä Suomessa näkyy erityisesti islamin ympärillä vellovassa keskustelussa. Islamiin tunnutaan liittävän suomalaisessa keskustelussa paljon uhkakuvia ja puhutaanpa nykyään myös islamofobiasta tai islamkammosta. Kaartisen mukaan onkin tyypillistä, että jäsennämme itsellemme entuudestaan tuntemattomia asioita juuri pelon kautta.

Välimäki kertoo, että hankkeen taustalla on myös pyrkimys taistella luonnollistettuja historiallisia narratiiveja vastaan.

– Historiankirjoitukseen on vakiintunut sellainen esitys, että länsieurooppalainen kristillinen kulttuuripiiri olisi väistämättömästi törmäyskurssilla islamilaisen kulttuuripiirin kanssa. Näiden kulttuurien yli 1300 vuotta jatkuneeseen yhteiseloon on mahtunut sekä vihan kärjistymisen ajanjaksoja että myös kausia, jolloin eri uskontokuntien edustajat ovat pystyneet elämään täydessä rauhassa keskenään, Välimäki muistuttaa.

Välimäki lainaa saksalaisen historioitsijan Nikolas Jaspertin ajatusta kertoessaan, että Välimeren alueelle on tehty vääryyttä kuvaamalla se yksipuolisesti uskonnollisen kanssakäymisen ja yhteentörmäysten merenä.

– Ristiretket nähdään usein lännen ja idän verisinä yhteenottoina, mutta ne ovat myös olleet luomassa uudenlaisia valtiorakenteita, joissa on voinut samanaikaisesti vaikuttaa niin idän ja lännen kristittyjä kuin juutalaisia ja eri islamin suuntauksia.

Kahtiajako kristittyjen ja muslimien välillä ei olekaan ollut kaikkialla niin merkittävä seikka, kuin myöhempi historiankirjoitus antaa ymmärtää.

– Useimmiten kyse on ollut pragmaattisesta yhteiselosta. Islamilainen Al-Andalus tai Bysantin valtakunta ovat hyviä historiallisia esimerkkejä yhteiskunnista, joissa useammat kulttuuripiirit vaikuttivat samanaikaisesti kohtuullisessa sovussa. Iberian niemimaalla eli islamilaisen hallinnon alaisuudessa sekä kristittyjä että juutalaisia, ja islamilainen Espanja olikin keskiajan juutalaisille suopeampi paikka asua kuin kristityt kuningaskunnat.

 

Juha Lavapuro

Jännitteenä on ollut se, miten voidaan säätää sellaisista tiedusteluvaltuuksista, jotka yhtäältä torjuvat uhkia, mutta toisaalta eivät kavenna yksityiselämän suojaa yhtään sen enempää kuin on välttämätöntä.
Juha Lavapuro

Historiallisesti moninainen viha

Kaartisen ja Välimäen mukaan viimeaikaisessa vihapuheeseen tai muukalaisvihaan liittyvässä keskustelussa on unohdettu vihan historiallinen merkitys. Kulttuurihistorioitsijoiden näkökulmasta vihaa voi tarkastella ihmisbiologian sijaan kulttuurisesti ja historiallisesti määrittyneenä ilmiönä.

– Esimerkiksi antiikin ajalla viha selitettiin ruumiillisesti. Kaiken kattavissa, ihmisen toimintaan maailmassa liittyvissä moraaliteorioissa vihalla on ollut suuri rooli. Se on voimakas tunne, joka aiheuttaa ihmisessä erilaisia reaktioita. Aristoteleen moraalifilosofiassa viha ei ollut lähtökohtaisesti negatiivinen tunne, vaan jotain sellaista, mitä piti kyetä hallitsemaan, tuntemaan kohtuudella, Kaartinen avaa.

Sittemmin vihaa on alettu määrittämään historioitsijoiden mukaan valtauskontojen kautta.

– Länsimaisessa kulttuuriperinteessä kristillinen vihakäsitys on ollut dominoiva tapa hahmottaa vihaa. Vihan ja sen ilmenemismuotojen, kuten väkivallan, mieltäminen synniksi on myös pitänyt yllä yhteiskuntarauhaa, Kaartinen pohtii.

Rauhan ylläpitämisessä ei ole aina onnistuttu kovinkaan hyvin.

– Historiamme on täynnä erilaisia vihatekoja, joista vihan organisoitu muoto eli sota on ilmeisin esimerkki. Kristinuskolla on näissäkin vihateoissa ollut silti suuri rooli, sillä usein sodat on oikeutettu Jumalalla.

Vääräuskoisiin kohdistuvia väkivallantekoja ja vainoa on oikeutettu pyhällä vihalla. Keskiajan skolastikoilta onkin vaadittu melkoista käsitteellistä kikkailua, jotta ristiriita syntisen vihan ja jumalallisen pyhän vihan välillä on voitu oikeuttaa.

– Latinankielessä, jolla keskustelua käytiin puolitoista tuhatta vuotta, sana ira tarkoittaa negatiiviseksi miellettyä syntistä vihaa. Toisaalta rakkaus voidaan määrittää niin, ettei se ole pelkästään caritas, jumalan suojelevaa rakkautta ihmistä kohtaan, vaan myös sellaista rakkautta, jota kutsuttiin termillä zelus. Tämä oli niin kiihkeää rakkautta Jumalaa ja Kristikuntaa kohtaan, että sen avulla kristitty kykeni tuhoamaan uskon viholliset. Kyseisestä termistä juontaa myös englannin kielen sana zealot, jota käytetään yhä laajalti kuvaamaan uskonnollisia kiihkoilijoita, Välimäki kertoo.

Keskiajan uskonoppineiden silmissä Jumalan nimissä tehty väkivalta ei siis ollut suinkaan vihaa, vaan rakkautta Jumalaa kohtaan. Kaartisen ja Välimäen mukaan tällainen pyhän vihan, Jumalan oikeuttaman väkivallan idea liittyy nykyisin vahvasti poliittisen islamin äärimuotoon jihadismiin ja se liitetään myös laajemmin islamiin.

– Kristinuskon historiaa tutkineiden keskuudessa ääri-islamin harjoittaman pyhän vihan korostaminen tuntuu oudolta, sillä se on ollut keskeinen osa myös kristinuskon historiaa, Kaartinen toteaa.

Suomalainen väkivalta

Sekä Kaartinen että Välimäki ovat samaa mieltä, ettei ole olemassa yhtä hyvää selitystä tai määritelmää sille, mitä viha on nykyään.Viha on abstrakti käsite ja sillä on monia ilmenemismuotoja. Yhtenä voidaan kuitenkin pitää väkivaltaa.

– Väkivallan määrä on laskenut ja turvallisuus on lisääntynyt yhteiskunnassamme viimeisen sadan vuoden aikana. Samaan aikaan yksilön kokema turvallisuudentunne on laskenut. Absurdi yhtälö, jota selittävät varmasti monet tekijät, kuten moderni mediakulttuuri, Kaartinen pohtii.

Väkivalta on siis samaan aikaan tullut sekä entistä etäämmäksi että myös lähemmäksi meitä, suoraan olohuoneisiimme. Esimerkkinä nykyaikaisesta mediakulttuurista Kaartinen nostaa esiin elokuussa Turussa tapahtuneen terroristisena tekona tutkittavan puukkoiskun, jonka myötä mediassa on kiinnitetty enenevissä määrin huomiota teräaseväkivaltaan.

Turun yliopiston kriminologian ja restoratiivisen oikeuden yliopisto-opettaja, dosentti Henrik Elonheimo on tutkinut lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksessa toteutettavassa
FinnCrime-pitkittäistutkimuksessa suomalaista rikollisuutta vuonna 1981 syntyneistä kerätyn laajamittaisen aineiston avulla.

Vaikka rikollisuus onkin viime vuosikymmeninä vähentynyt länsimaisissa yhteiskunnissa, Elonheimon mukaan väkivallan osalta tilanne ei ole yhtä positiivinen.

– Kun esimerkiksi tutkimme pahoinpitelyitä yläkouluissa sekä Turussa että Helsingissä vuosien 1992–2013 välillä, huomasimme, että luvut ovat pysyneet hyvin samanlaisina.

Elonheimo kertoo rikollisuuden polarisoituneen Suomessa. Yhä useampi nuorista on täysin lainkuuliaisia, mutta pieni osuus tekee entistä enemmän rikoksia. Erityisesti omaisuusrikokset ovat harvinaistuneet, mutta samaan aikaan esimerkiksi huumausainerikokset ovat yleistyneet.

– Havaittava trendi on ollut, että poliisin tietoon tulleet pahoinpitelyrikokset ovat lisääntyneet, mutta kuolemaan johtavien väkivaltarikosten määrä on laskenut.

Suomalaisia henkirikoksia yhdistää ennen kaikkea kaksi seikkaa. Tekijä on lähes poikkeuksetta mies, ja alkoholilla on ollut merkittävä rooli väkivallanteoissa.

– Alkoholin merkitystä suomalaisissa rikoksissa kuvaa esimerkiksi sellainen tilasto, että 80 prosentissa henkirikoksista vähintään yksi teon osapuolista on ollut humalassa. Ainakin 90 prosentissa tapauksista tekijä on ollut mies.

Tutkijan mukaan aikuisiän keskeisin riskitekijä vakaviin väkivallantekoihin on päihdehäiriön lisäksi persoonallisuushäiriö. Lapsuusiän riskitekijöistä korostuu etenkin käytöshäiriö.

Elonheimon FinnCrime-hankkeessa ei ole erikseen tarkasteltu terroritekoja. Sellaiseksi luokiteltuja tekoja on ollut vähän jos lainkaan poliisirekisterissä, mikä Elonheimon mukaan kertoo siitä, että kyseessä on uusi ilmiö Suomessa. Tutkija ei itse tahtoisi rinnastaa kouluampumisia terroritekoihin.

– Turun terrori-iskussa on osittain samoja piirteitä kuin kouluampumisissa, kuten verkottuminen netin kautta. Kouluampumisissa on ollut viitteitä eristäytymisestä normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä ja kiusaamisen uhriksi joutumisesta, kun taas Turun iskussa on mahdollisesti mukana uskonnollinen komponentti ja motivaatio.

Välimäen mukaan yhteiskunnassamme puhutaan eri tavoin syntyperäisten suomalaisten ja ulkomaalaistaustaisten tekemistä rikoksista. Tutkija toteaa, että olemme valmiita hyväksymään länsimaisista miehistä kliinis-patologisen narratiivin, joka on syntynyt 1800-luvulla ja yleistynyt 1900-luvulla.

– Teemme siis valkoisen tekijän harjoittamasta väkivallasta sairauden, kun taas muslimitausta luo heti mielikuvat uskonnollisesta terrorista, Välimäki pohtii.

Yhtenä syynä tälle Välimäki näkee sen, että emme useinkaan yksilötasolla kohtaa väkivaltaa. Myös suuremmat verityöt ovat olleet kohtalaisen harvinaisia Suomessa.

– Yhteiskunnassamme väkivalta aina toiseutetaan, erityisesti suurempien väkivallantekojen kohdalla. Oli kyse kouluampumisista tai Turun veriteosta, tahdomme jollain tapaa selittää tätä poikkeamaa, Välimäki toteaa.

Vaikka Elonheimo ei allekirjoitakaan kaikkia historioitsijoiden esittämiä tulkintoja, hän näkee jotain totuusperää siinä, että laajalle levinnyt vihamielisyys olisi saanut jalansijaa Suomessa.

– Vastakkainasettelut tai vihanilmaukset tulevat tehokkaammin esiin sosiaalisen median ansiosta. Myös yhtenäiskulttuurin murtuminen antaa sytykkeitä väestöryhmien välisiin konflikteihin, Elonheimo pohtii.

Reima Välimäki

Yhteiskunnassamme väkivalta aina toiseutetaan, erityisesti suurempien väkivallantekojen kohdalla. Oli kyse kouluampumisista tai Turun veriteosta, tahdomme jollain tapaa selittää tätä poikkeamaa.
Reima Välimäki

Vaikeasti määriteltävä vihapuhe

Turun yliopiston tietoyhteiskunnan oikeuden professori Juha Lavapuro on erikoistunut perus- ja ihmisoikeuksiin sekä kansainvälistyvään valtiosääntöoikeuteen.  Valtioneuvoston nimittämän Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan jäsenenä istuvan Lavapuron mukaan vihapuhetta tai laajemmin vähemmistöihin kohdistuvaa vihamielisyyttä voidaan nykyisellään jo pitää jossain määrin turvallisuusuhkana.

Myös Kaartinen jakaa Lavapuron näkemyksen siitä, että vihapuhe on muodostumassa uhkaksi yhteiskuntarauhalle. Osasyynä tähän hän näkee poliitikkojen väistöliikkeet.

– Poliittiset päätökset tai päättämättä jättämiset voivat myös tuottaa tilaa vihalle. Tämä onkin ollut ongelma Suomessa viime vuosina. Viimeaikaiset hallitukset eivät ole ottaneet tarpeeksi vahvasti kantaa vihapuheeseen, mikä on mahdollistanut tilanteen räjähtämisen käsiin, Kaartinen lataa.

Suomen poliisi on seurannut viharikosten kehitystä Suomessa vuosittain julkaistavassa viharikosselvityksessä, jossa on ilmennyt, että viharikosten määrä on lähtenyt Suomessa jyrkkään nousuun viime vuosina. Myös rangaistavat vihapuheet ovat yhtälailla lisääntyneet.

Mutta mitä lopulta on vihapuhe, josta niin paljon julkisuudessa keskustellaan?

Lavapuron mukaan vihapuhe voidaan luokitella viharikokseksi, jota ei tosin määritellä omaksi rikollisuudenlajikseen Suomen lainsäädännössä. Tämä puolestaan selittyy oikeuskulttuurisilla eroilla.

– Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kielessä vihapuhe-sanaa ei juurikaan esiinny. Vihapuhe terminä on perua amerikkalaisesta hate speech -rikosnimikkeestä. Jos kyse on ollut rasistisista tai syrjivistä viesteistä, Eurooppalaisessa oikeuskäytännössä on puhuttu näillä termeillä, Lavapuro toteaa.

Ihmisoikeuksiin erikoistuneena juristina ja tutkijana Lavapuro kokee, että yhteiskunnassamme piilevää vihaa voidaan tarkastella myös esimerkiksi kansainvälisten ihmisoikeuksien valvontaelinten Suomea koskevista huomioista.

– Tänä vuonna YK:n rotusyrjinnän vastainen komitea oli pannut merkille ulkomaalaistaustaisiin vähemmistöryhmiin kohdistuvat väkivallanteot ja niiden lisääntyneen määrän Suomessa. Sama elin kiinnitti huomiota myös siihen, että poliitikkojen piirissä tällainen vihapuheen oloinen ilmaisu ja rasistinen puhe ovat yleistyneet. Tätä komitea piti erityisen huolestuttavana, varsinkin, kun poliitikot ovat allekirjoittaneet erilaisia rasismin vastaisia julkilausumia, Lavapuro toteaa.

Välimäki toivoo, että hankalaa vihapuhe-termiä tarkasteltaisiin uudessa valossa. Välimäen mukaan uhkana on, että niputtamalla kaikki loukkaavat tai rikolliset puheen muodot vihapuheeksi, alamme menettää termin tosiasiallista merkitystä.

– Yleiskielessä tulisi tehdä erottelu demagogian ja yksilöön kohdistuvan vihapuheen välillä. Demagogialla viittaan kansankiihottamiseen, joka kiinnittyy rikosnimikkeeseen kansanryhmää vastaan kiihottaminen. Kun puhutaan yksilöön kohdistuvasta vihapuheesta, puhutaan mielestäni eri ilmiöstä. Rikosoikeudellisesti näitä käsitellään tietääkseni useimmiten laittoman uhkauksen nimikkeellä, Välimäki pohtii.

Marjo Kaartinen

Oikeusvaltio ehkäisee vihan leviämistä

Jos sekä suomalaiset että kansainväliset asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että viha alkaa muodostaa yhteiskunnallisen ongelman, miten ilmiöön voidaan puuttua? Historiantutkijat Kaartinen ja Välimäki näkevät toivoa siinä, että vihan ilmeneminen on kulttuurisidonnaista.

Vaikka viha on väistämätöntä, biologista, sen ilmeneminen on myös voimakkaasti kulttuurisidonnaista. Tämä antaa meille toivoa, koska se myös tarkoittaa, että vihalle voidaan tehdä jotain, sen ilmenemismuotoja voidaan kontrolloida, Kaartinen selventää.

Yhtenä keskeisenä historiallisena keinona laajamittaisen vihan hallitsemiseksi Kaartinen näkee yhteiskuntarauhan ideaalin.

– Länsimaisen yhteiskunnan perusrakenteeseen kuuluu yhteiskuntarauhan tavoite, jonka pääsääntöisesti kaikki allekirjoittavat. Yhteiskuntarauhaa voidaan mielestäni tavoitteellisena käsitteenä pitää yhtenä sellaisena seikkana, jolla vihaa pyritään lieventämään.

Yhteiskuntarauhan takaa ennen kaikkea toimiva oikeusvaltio, jossa kaikilla on yhteiset pelisäännöt ja yksilö nauttii perus- ja ihmisoikeuksista. Lavapuron mukaan myös oikeuslaitoksen tulee pysyä tehtäviensä tasalla kovenevassakin asenneilmapiirissä.

– On ensiarvoisen tärkeää, että syrjintään tai kiihottamiseen kansanryhmää vastaan liittyvät tapaukset tutkitaan, niistä syytetään ja ne viedään tuomioistuimen käsiteltäväksi. Oikeuslaitoksen tulee toimia tehokkaasti tämän tyyppisen rikollisuuden alueella, Lavapuro toteaa.

Vihan leviämistä yhteiskunnassa on yritetty estää kieltämällä sitä lietsova julkinen keskustelu.

– Historiassa on paljon tapauksia, joissa on yritetty yksinkertaisesti estää tai kieltää kansankiihottaminen tai julkinen debatti, jonka on koettu häiritsevän yhteiskuntarauhaa. Koska vaalimme nykyään sananvapauden ideaa, suhtaudumme ymmärrettävästi aina vastahakoisesti menneisyyden sensuuriin, Välimäki toteaa.

Vihapuhe kytkeytyykin julkisessa keskustelussa olennaisesti sananvapauteen. Historioitsijoiden mukaan on relevanttia pohtia, milloin absoluuttinen ilmaisuvapaus on tärkeämpää kuin yleinen yhteiskuntarauha tai ihmisten oikeusturva.

Lavapuron mukaan yksilö nauttii perusoikeuksia niin kauan, kuin ei yritä niiden turvin rikkoa toisten perusoikeuksia.

– Aina välillä julkisessa keskustelussa tämä puoli unohtuu ja ihmiset vetoavat siihen, että he vain käyttävät sananvapauttaan.

Absoluuttiselle sananvapaudelle ei löydy Lavapuron mukaan tukea kansallisesta oikeuskäytännöstä. Tutkija viittaa erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, jonka mukaan vihapuheen kieltäminen ja sananvapaus eivät ole ristiriidassa keskenään.

– Rasistiset ilmaisut eivät nauti Euroopan ihmisoikeussopimuksen tarjoamaa sananvapaudensuojaa. Tuomioistuimen tulkinta on se, että kyse on sananvapauden väärinkäytöstä. Vihapuheella yritetään siis tehdä tyhjäksi muiden oikeudet.

Lavapuro näkeekin kansainvälisten sopimusten allekirjoittamisen yhtenä tehokkaana keinona lieventää yhteiskunnassa ilmenevää vihaa. Professorin mukaan sopimusten noudattamista myös valvotaan tiukasti.

– Toinen keskeinen toimenpide on systemaattinen tiedonkeruu.  Myös Euroopan unionin perusoikeusvirasto on kiinnittänyt huomiota siihen, ettei näistä vähemmistöihin kohdistuvista rikoksista ja uhkista tai vihapuheesta kerätä riittävästi tietoa.

Tutkijat Kaartinen, Välimäki, Elonheimo ja Lavapuro ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että tarvitsemme yhä enemmän luotettavaa tutkimustietoa, jotta osaamme puuttua vihan lieveilmiöihin entistä tehokkaammin.

Tutkijoiden lisäksi tietoa tulisi kerätä myös viranomaisten toimesta.

– Kun viranomaiset tutkivat heikommassa tai haavoittuvaisemmassa asemassa oleviin ihmisiin kohdistuvaa rikollisuutta, julkinen valta toimii siinä tarkoituksessa, jossa se on lähtökohtaisesti oikeutettu toimimaan. Valtion tuleekin varmistaa ihmisten perusoikeuksien toteutuminen ja jos niitä loukataan, siihen puututaan, Lavapuro linjaa.

Kiistelty uusi tiedustelulaki

Tiedonkeruuseen liittyy kuitenkin myös uhkakuvia. Viha ja väkivalta synnyttävät yhteiskunnassa turvattomuuden tunnetta, jota voidaan myös hyödyntää poliittisessa päätöksenteossa.  Turun terroristisessa tarkoituksessa tehtynä rikoksena tutkittavan teon jälkeen julkisuudessa on puhuttu entistä kiivaammin uuden tiedustelulain kiireellisestä läpiviemisestä.

– Tarve on syntynyt terrorististen tekojen kautta ensiksi maailmalla ja nyt myös oletettavasti meillä. Viranomaisille on varmaankin syntynyt sellainen käsitys, että on tehtävä kaikki voitava terrorismin uhan kitkemiseksi. On siis ymmärrettävää, että Suomessakin on herätty siihen, että tarvitsemme uuden tiedustelulain, Lavapuro toteaa.

Lavapuron mukaan uuteen tiedustelulakiin liittyy silti monia huolia. Viranomaisten harjoittama tiedustelu pohjaa usein kansallista turvallisuutta vakavasti uhkaaviin ennusteisiin ja arvioihin.  Asioita hankaloittaa se, että kansallinen turvallisuus on hyvin epämääräinen käsite.

– Kun uhka on alun alkaenkin epäselvä, jännitteenä on ollut se, miten voidaan säätää sellaisista tiedusteluvaltuuksista, jotka yhtäältä torjuvat uhkia, mutta toisaalta eivät kavenna yksityiselämän suojaa, yhtään sen enempää kuin on välttämätöntä, Lavapuro pohtii.

Turvallisuus ja perusoikeudet tulisi Lavapuron mukaan sovittaa yhteen niin, että voisimme yhä elää avoimessa ja liberaalis-demokraattisiin arvoihin perustuvassa yhteiskunnassa. Yksi esimerkki horisonttiin piirtyvästä uhasta tulee Yhdysvalloista, jonka tiedustelutoimintaa Lavapuro on tutkinut Edward
Snowdenin
vuotamien aineistojen valossa Euroopan unionin Surveille-hankkeessa.

– Yhdysvaltojen tiedustelutoiminta on täyttä massavalvontaa, jonka avulla on voitu seurata tietoliikenneverkossa tapahtuvaa viestintää ja viestien sisältöjä. Tähän ei voida mennä Suomessa. Se ei ole moraalisesti, poliittisesti eikä oikeudellisesti mahdollista.

Eurooppalaiset tuomioistuimet ovatkin ottaneet tiukan kielteisen kannan massavalvontaan. Lavapuron mukaan Euroopan unionin perusoikeuskirja ja EU-tuomioistuimen oikeuskäytännöt estävät massavalvonnan käyttöönottamisen.

Valmisteilla olevassa lainsäädäntöhankkeessa Lavapuroa huolettaa ennen kaikkea se, että laajennettujen tiedusteluvaltuuksien myöntäminen viranomaisille edellyttää nykyisessä esityksessä perustuslain muuttamista. Tämä on puolestaan ongelmallista siksi, että perustuslain muutokset eivät kosketa ainoastaan nykyistä hallitusta, vaan myös tulevia.

– Luotamme nyt siihen, että meillä on liberaalit länsimaiset arvot omaava hallitus ja eduskunnan enemmistö. Valtiosääntöjuristina olen aina vähän skeptinen tällaisen ajattelun suhteen ja tahtoisin katsoa asiaa pidemmällä aikajänteellä. Onko meillä varmasti tulevaisuudessakin sellainen eduskunta ja hallitus, joka kunnioittaa oikeusvaltion periaatteita eikä väärinkäytä tiedusteluvaltuuksia tai sitä tilannetta, jossa koko yksityiselämän suojalta on käytännössä viety perustuslaillinen pohja?