Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Hae

Kansalaistiede toi näkymättömän nuoren näkyville

Miten nuoret ihan oikeasti voivat? Kysymys johti ainutlaatuiseen yhteistyöhön, jossa tutkija sai tuekseen neljä Yle Uutisluokan nuorta. Yhdessä ruoditut kysymykset ja analysoidut tulokset kertovat yhteiskunnasta, jossa kolme neljästä nuoresta voi hyvin, mutta se vajaa neljännes, se voi pelottavan huonosti. 

Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila istuu Ylen aamu-tv:n armottomissa valoissa. Sadat tuhannet suomalaiset näkevät ja kuulevat häntä tänään. Hän puhuu niiden puolesta, jotka kokevat olevansa näkymättömiä.

– Kouluissa on lapsia ja nuoria, työpaikoilla aikuisia, jotka jostain syystä kokevat, että heidät suljetaan ulos yhteisöstä. Siitä syntyy näkymättömyyden tunne, ihan kuin itsen ja muiden välissä olisi pleksilasi tai joku painaisi itseä kasaan niin, ettei itseä näy lainkaan, Junttila kuvaa.

Vastapäätä istuva Yle Uutisluokan nuori toimittaja Pietari Salmi Kallion lukiosta nyökkää pariin kertaan. Hän ei hätkähdä, vaikka Junttila kertoo lähes joka viidennen nuoren kokevan ainakin joskus olevansa näkymätön. Salmelle luvut eivät ole yllätys.

Junttila, Salmi ja uutisluokkalaiset Anna Lakner, Harri Hirvonen ja Myrsky Virmavirta tekivät alkuvuoden aikana jotain ainutlaatuista Suomessa. Osana Yle Uutisluokka -toimintaa he loivat kyselyn, jossa kohderyhmä, nuoret, pääsi vaikuttamaan koko prosessiin: kyselyn aiheisiin, kysymysten sanamuotoihin, vastausten analysointiin. Nyt ruodittavana on lopputulos.

Osaisiko nuori kysyä osuvammin kuin keski-ikäinen? 

On syvin talvi. Niina Junttila on matkalla työpaikalta kotiin, kun puhelin soi. Vieras ääni esittäytyy Yle Nuorten tuottajaksi Anna-Maria Talvioksi. Sekaisin2-kampanjaa tuottavan Talvion mielessä oli alkuvuodesta lähtien pyörinyt kysymys, tiedämmekö me todella, miten nuoret voivat. Kertooko aikuisten laatima kouluterveyskysely totuuden?

– Olin miettinyt asiaa pitkään. Tunsin entuudestaan professori Juho Saaren ja heitin hänelle saman kysymyksen. Saari kehotti lukemaan Niinan kirjan Kavereita nolla, Talvio muistelee.

Mielessä alkoi kyteä ajatus: Tarvitsisimmeko nuoret mukaan miettimään kysymyksiä ja analysoimaan tuloksia? Ajatuksenjuoksun taustalla heijastui Talvion oma historia: gradua tehdessään hän pureutui kvalitatiivisiin ja kvantitatiivisiin tutkimusmenetelmiin ja työ iskosti mieleen havainnon siitä, miten tärkeää tieteellinen tutkimus on.

Tuona talvisena alkuiltana Talvio soitti Junttilalle.

– Esitin Niinalle, että hän tutkijana tekisi yhdessä Ylen uutisluokkalaisten kanssa kyselyn nuorille. Olin varautunut pitkään suostuttelupuheenvuoroon. Niina sanoikin heti kyllä, Talvio muistelee.

Junttila on Suomen, lasten ja nuorten kohdalla koko maailman, johtavia yksinäisyystutkijoita. Häntä ajaa eteenpäin intohimo tutkia ja muuttaa tiedon avulla maailmaa paremmaksi. Hän tarttui Talvion koukkuun empimättä, vaikka tiesi sen tarkoittavan vapaaehtoistyötä. Vaikka tiedepiireissä on puhuttu viimeiset pari vuotta ahkerasti citizen sciencesta, kansalaistieteestä, on menetelmä sen verran uusi, ettei Junttila vielä rohjennut nimetä kyselyä varsinaiseksi tutkimukseksi. Hän puhuu kyselystä, ja siksi säästi työaikansa virallisempiin tutkimuksiin.

– Tein tätä sitten iltaisin ja viikonloppuisin, ihan vaan tekemisen ilosta, hän sanoo.

Lukiolainen Hertta Kivikko (vas.) haastatteli Ylen aamu-tv:ssä apulaisprofessori Niina Junttilaa ja Kallion lukiota käyvää Pietari Salmea nuorisokyselystä.
– Kyselyn esilletuomista asioista ei koulussa juuri puhuta, Salmi sanoo.

Nuorten lisäksi hankkeessa olivat mukana Ylestä Talvion rinnalla Yle Uutisluokan toimittaja Mikko Laine, joka muun muassa järjesti Junttilan ja nuorten ensimmäisen tapaamisen.

–  Uutisluokkalaisten ja Niinan välille muodostui heti sujuva ja luottamuksellinen keskusteluyhteys. Lähes koko tapaamisaika kului nuorten elämästä ja siihen liittyvistä haasteista keskustellessa. Olin ottanut tavoitteeksi, että tapaamisen aikana nuoret ja Niina saisivat suurimman osan tutkimuskysymyksistä muotoiltua, mutta kun seurasin keskustelua, tuli tunne, että tärkeintä onkin ensin hahmottaa tutkittavien – nuorten – elämää vapaan keskustelun kautta. Tutkimuskysymykset ja muu tutkimukseen liittyvä työ päätettiin hoitaa etätyöskentelynä sähköpostitse, Laine muistelee.

Yli 850 nuorta kertoi elämästään

Niina Junttila viimeistelee kysymyslistaa kotona.

Valitse kuinka usein koet, että muut ihmiset
katsovat lävitseni kuin minua ei olisi olemassakaan
… jättävät minut keskusteluissa huomiotta
… eivät vastaa viesteihini
… eivät kutsu minua erilaisiin tilaisuuksiin tai tapahtumiin
… kohtelevat minua kuin olisin näkymätön

Lomakkeessa on kymmenittäin rastittavia kysymyksiä, muutamaan kohtaan voi kirjoittaa avovastauksia. Lomake päättyy sanoihin: “Kerro vielä unelmastasi”. Se on yksi niistä kysymyksistä, jotka lukiolaiset halusivat ehdottomasti mukaan.

– Mä rakastan puhua mun unelmistani. Se mahdollisuus saisi minut vastaamaan muihinkin kysymyksiin, Lakner sanoo.

– Nämä nuoret olivat parhaita asiantuntijoita kertomaan, mitkä asiat ovat nuorten elämässä tärkeitä juuri tällä hetkellä, mikä huolestuttaa, mikä kiinnostaa. Miten kysymme asioita niin, että kysymykset innostavat vastaamaan ja osuvat nuorten todelliseen ja itse kokemaan elämään, Junttila sanoo.

Suomalaisessa kansalaistiedemenetelmässä otettiin askel pidemmälle. Aiemmin kansalaistiede oli sitä, että tavalliset ihmiset ovat auttaneet tietojen keruussa, vaikkapa lähettämällä tutkijoille puutiaisnäytteitä. Se, että tavalliset nuoret otettiin mukaan miettimään tutkimuskysymyksiä, ja jopa tulosten analysointia, oli uusi askel. Lakner arvioikin, että aiemmin ei ole päästy yhtä lähelle nuorten elämää.

– Oli hienoa huomata, miten hyvin Niina otti meidän ehdotuksemme vastaan. Meille tuli kuultu olo, Lakner sanoo.

Mukaan kutsuttiin yläasteikäisiä ja toisen asteen opiskelijoita. Kysely lähetettiin Ylen Uutisluokka -yhteistyössä mukana oleville, ja odotettu 800 vastaajan raja rikkoutui reippaasti.

– Toivon, että tuloksiin perehtyvät erityisesti ne, jotka työskentelevät nuorten kanssa, opettajat ja ohjaajat. Heille tämä antaa paljon uutta tietoa, Hirvonen sanoo. Salmi täydentää, että eivät nämä asiat kaikille nuorillekaan tuttuja ole. Omat tuntemukset toki tietää, mutta ei kyselyn paljastamista asioista juuri koulussa yhdessä puhuta.

Sanoja saattelee tieto, että neljännes nuorista kokee, ettei opettajaa kiinnosta hänen asiansa lainkaan.

– Mulla on vahva usko siihen, että opettajia oikeasti kiinnostaa, mutta heillä ei vain ole aikaa, Salmi sanoo, ja saa sanoilleen tukea Junttilalta.

Näkymätön voi palata näkyväksi

Päivää ennen Yle Uutisluokka -päivän aamu-tv-lähetystä Junttila käy uutisluokkalaisten kanssa tuloksia läpi. He tietävät jo nyt, että seuraavana päivänä kaikki Ylen äärelle päätyneet kuulevat tuloksista. Nuorten kokemuksia käsitellään radiouutisissa, tv-lähetyksissä, verkkosivuilla ja kolumneissa

Tulokset ovat osin musertavia. Joka kymmenes koki yksinäisyyttä aina tai usein. Neljännes ajatteli, ettei muita ihmisiä ole hyvä päästää lähelle. Seitsemän prosenttia totesi, että on parempi satuttaa muita ennen kuin muut ennättävät satuttamaan sinua.

Tulokset ovat samansuuntaisia kuin kouluterveyskyselyssä, mutta näkökulma on laajempi. Mukana on vahvasti Junttilan yhdessä Juho Saaren kanssa Suomeen tuoma ostrakismin käsite.

– Sanan juuret ovat antiikin Kreikassa. Agoralla äänestettiin vuosittain kirjoittamalla ostrakoniaan, saviruukun palaseen, sen ihmisen nimi, jonka halusi karkottaa kaupungista. Jos sai 6 000 ostrakonia, henkilön oli poistuttava kymmeneksi vuodeksi. Tänä päivänä ei äänestetä saviruukun palasilla, mutta meillä on nuoria, lapsia, aikuisia, jotka jostain syystä saavat eräänlaisen leiman, jonka myötä heidät suljetaan yhteisöstä, Junttila kertoo.

Mutta miten voi auttaa näkymättömyyden vaarassa olevaa nuorta? Voisiko ratkaisussa ottaa mallia Muumien näkymättömästä lapsesta Ninnistä, kysyy aamu-tv:ssä uutisluokkalainen Hertta Kivikko.

– Juuri sitä pitää soveltaa. Ninnistä tuli näkyvä, kun muut alkoivat huomata hänet, antoivat hänelle arvoa ja tekivät hänet merkitykselliseksi. Näkymättömyydessä, ostrakismissa, puuttuu neljä perustarvetta: merkityksellisyyden kokeminen, vaikuttamismahdollisuudet, itsearvostus ja kuuluminen johonkin porukkaan. Kun Ninni halusi puolustaa Muumimammaa niin, ettei tämä putoa mereen, siinä kohtaa hän sai takaisin tunteensa siitä, että hän itse voi vaikuttaa ympäristöönsä ja hän välittää jostakusta niin paljon, että haluaa auttaa, Junttila sanoo.

Ja idolini on…

Kymmenen minuuttia on pian ohi. Aamu-tv siirtyy seuraavaan aiheeseen. Takahuoneeseen palaava Junttila kertoo valoisammista luvuista. Tutkimus paljasti suurimman osan suomalaisista nuorista voivan loistavasti. Kolmella neljästä on kavereita, joille voi kertoa mitä tahansa. Heillä on kaveriporukka, johon pääsee mukaan aina kun haluaa.

Yle Uutisluokan ja sitä kautta myös kyselyn tuottaja Hanna Visala on yllättynyt erityisesti vastauksesta kysymykseen, ketä nuoret pitävät esikuvanaan. Talvio oli halunnut tämän kysymyksen mukaan, siitä kun saattaisi olla apua loppuvuonna toteutettavassa Sekaisin2-kampanjassa, jonka kohderyhmänä ovat yläkouluikäiset nuoret.

– Mietin, millä me heidät tavoittaisimme. Ehkäpä yhteisen idolin kautta, Talvio sanoo.

Tulos oli yksi kyselyn suurimmista yllätyksistä. Vastaukseksi ei saatu Cheekia, ei Mansikkkaa, ei Roni Backia. Ihailtavien henkilöiden ja esikuvien ykkönen oli äiti.

– 45 prosenttia vastanneista kirjasi esikuvakseen oman äidin, isän tai molemmat, Junttila kertoo.