Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Hae

Ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii uudenlaista ajattelua

Ensimmäisessä IPCC:n arviointiraportissa vuonna 1990 todettiin, että jos kasvihuonekaasupäästöt kasvavat nykyistä tahtia, maapallon keskilämpötila vuonna 2100 tulee olemaan noin 3 °C korkeampi kuin esiteollisella ajalla.

Viimeisin arviointiraportti parin vuoden takaa, tuhansia tieteellisiä tutkimuksia viisaampana, sanoo saman asian hieman eri sanoin: lämpötila vuosisadan lopussa tulee olemaan todennäköisesti 2-4 °C esiteollista korkeampi.

Meillä on siis ollut vähintään 30 vuoden ajan tutkittua tietoa ilmastonmuutoksen nopeudesta ja vaikutuksista, ja aikaa reagoida. Mutta kun ei.

Vasta vuonna 2015 Pariisin ilmastoneuvotteluissa saatiin aikaan sopimus maapallon keskilämpötilan nousun pysäyttämisestä alle kahteen asteeseen. Sopimuksesta huolimatta globaali päästökehityskäyrä osoittaa edelleen itsepintaisesti koilliseen.

Lokakuussa 2018 julkaistu IPCC:n erikoisraportti 1,5 asteen maailmasta näyttää viimein riipaisseen syvältä. Olemme saavuttamassa maapallon rajat. Kahden asteen lämpötilan nousu mullistaa maailman sellaisena kuin sen tunnemme. Joidenkin skenaarioiden mukaan se voisi riittää suistamaan maapallon itseohjautuvaan lämpenemiskierteeseen. Monimutkaiset kytkennät jää- ja kasvipeitteen muutosten, ikiroudan sulamisen ja merien kiertoliikkeiden välillä kohottavat maapallon lämpötilan lukemiin, joita ihmiskunta – varhaisimmat esi-ihmiset mukaan lukien – ei ole koskaan kokenut. Palautuminen tulisi viemään vuosituhansia päästövähennyksistä riippumatta.

Eikä kyse ole pelkästään ilmastosta. Planeetan rajat natisevat erityisesti biodiversiteetin hupenemisen sekä typen ja fosforin kierron häiriintymisen osalta.

Tiedeyhteisö on koviin faktoihin nojaten toistuvasti varoitellut rajojen ylityksestä. Saamattomuudesta on siis turha syyttää tiedon puutetta.

Vai onko kuitenkaan? Vaikka tietoa on valtavasti, tärkein on vielä oppimatta: mitä pitäisi tehdä? Maailma on suuri ja muutokset tapahtuvat vaivihkaa. Yksilöillä, yrityksillä ja yhteiskunnilla ei ole täyttä käsitystä toimintansa globaaleista seurauksista, eri sektoreiden monimutkaisista kytkennöistä. Käsityksen puutteen mausteena on usein lisäksi itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä.

Jos vastaus olisi helppo, se olisi jo keksitty. Perinteisen tiedontuotannon rinnalle kaivataan jotain ihan uutta – uudenlaista ajattelua ja toimintaa, innovatiivisia kytkentöjä paitsi eri tieteenalojen myös toimijoiden välille. Joudumme määrittelemään hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn uudella tavalla. Skaalan täytyy ulottua yksilöistä yhteiskuntiin, lokaalista globaaliin. Meillä ei ole mitään hävittävää, sillä maailma ei tule koskaan valmiiksi. Tämä on paremman tulevaisuuden arvoinen kysymys, yliopistolle oikein sopiva.

Jukka Käyhkö
Kirjoittaja on maantieteen professori ja Turun yliopiston edustaja Suomen IPCC-työryhmässä.