Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Tutkimusmatkalla vuodesta 1994
Hae

Arkeologia jatkuu kaivausten jälkeen

Noin 90 prosenttia arkeologisesta tutkimuksesta tapahtuu muualla kuin kentällä. Suomen vanhimmalta kirkonpaikalta kerätyn aineiston tutkimus Turun museokeskuksen konservointitiloissa valaisee aikaisemmin tuntematonta aluetta Suomen historiassa.

Turun museokeskuksen konservointitiloissa johtava arkeologi Juha Ruohonen ja konservaattori Riikka Saarinen tutkivat Kaarinassa sijaitsevalta Ravattulan Ristimäeltä kaivettua maapaakkua. Tutkimuskohteena on Suomen vanhimman kirkon kaivauksissa löydetty jopa 300 ruumishaudan kirkkomaa, josta paakkukin on peräisin. Noin 800 vuotta vanhasta haudasta kaivettu näyte on odottanut Geotalon isossa kylmiössä tarkempaa tutkimusta noin vuoden ajan.

– Konservointitiloissa hautoja tutkitaan niin kutsutun laboratiivisen arkeologian avulla ja luonnontieteellisin menetelmin. Toisaalta aiheen tutkimus on siinä mielessä monitieteellistä, että se tuo uusia puolia myös käsityksiimme historiasta, kertoo Ruohonen.

Osa Ristimäeltä kaivetusta 1100–1200-lukujen vaihteeseen ajoitetusta aineistosta on maannut useita vuosia odottamassa työstämistä, sillä niitä on resurssipulan vuoksi pystytty tutkimaan vain harvakseltaan. Nyt Alfred Kordelinin säätiöltä kolmelle vuodelle myönnetyn 231 000 euron rahoituksen turvin on mahdollista tutkia löydettyä aineistoa kunnolla. Apuraha on suunnattu jo kaivetun aineiston tutkimuksiin.

– Ristimäen laajempi merkitys on viimein ymmärretty. Tämä on tärkeä osa Suomen kulttuuriperintöä ja koko aikakautta rautakauden ja keskiajan vaihteessa, josta tiedämme todella vähän. Nyt saamme sen viimein analysoitua nykymenetelmillä ja kunnolla. Saamme mitat ja kuvat, näemme mitä ruostepaakun alla on. Apurahan avulla päästään siitä ikävästä vinoutumasta, että arkeologiset löydöt ovat jääkaapeissa ja pakastimissa jonossa. Esimerkiksi metallilöydöt eivät parane maasta nostettaessa vaan tuhoutuvat nopeammin, Ruohonen sanoo.

Konservointi säilyttää historialliset esineet tuleville sukupolville

Konservoinnissa pyritään pysäyttämään esineen alkanut vaurioituminen. Esimerkiksi metallista pyritään poistamaan korroosiota aiheuttavia suoloja. Suolanpoistokäsittely tapahtuu käsittelyaltaissa, lämmitetyssä emäksisessä liuoksessa, jossa esineet ovat noin puoli vuotta.

– Toisin kuin restauroinnissa, tarkoitus ei ole vain asettaa esineitä esittelykuntoon. Konservoinnissa pyrimme ennen kaikkea siihen, että esineet säilyvät tulevaisuudessa, tuleville sukupolville, kertoo Saarinen.

– Lopputuloksena on säilyvä ja konservoitu esine, joka kelpaa vaikka näyttelyyn, varastoon, arkistoon, ja eteenpäin tutkittavaksi, lisää Ruohonen.

Tyypillisessä Ristimäeltä kaivetussa haudassa on arkun pohjapuuta, tekstiiliä vainajan vaatetuksesta tai arkun pehmusteista, hyvällä tuurilla jotain luujäänteitä, pienesineitä, joita vainajalla on ollut mukana, sitten taas tekstiilejä ja arkun kansipuuta. Kaikki tämä on tiivistyneenä muutaman sentin, ohuimmillaan jopa puolen sentin paksuiseksi kerrokseksi.

– Luut eivät Suomen maaperässä säily, joten 800 vuotta vanhat vainajat ovat maatuneet lähes näkymättömiin, Ruohonen sanoo.

Löydettyjen hautojen sisältö nostetaan maasta suorakulmion muotoisina paakkuina, hiekkoineen päivineen, ja toimitetaan sen jälkeen maakuntamuseon tiloihin tutkittavaksi. Konservointilaboratorion olosuhteet ovat aineiston tutkimiselle otolliset ympäri vuoden. Kaivauksilla olosuhteet sen sijaan vaihtelevat, ja tärkeitäkin asioita voi jäädä huomaamatta.

– Kaivauksilla ei ole tarkoituskaan käydä löytöjä perinpohjaisesti läpi. Useat toimittajat ja suuri yleisö mieltävät arkeologisen tutkimuksen kaivauksiksi. Todellisuudessa se on vain pienen pieni osa tutkimusta, ajallisesti noin kymmenesosa hanketta, jos sitäkään. Kaikki arkeologithan eivät kaiva lainkaan, vaan tutkivat jo löydettyä aineistoa, toteaa Ruohonen.

Konservoinnissa pyrimme ennen kaikkea siihen, että esineet säilyvät tuleville sukupolville.

Hautoja tutkimalla saadaan tietoa 1100-luvun hautaustavoista ja kristinuskon vakiintumisesta

Kun maapaakku tuodaan konservoitavaksi, se röntgenkuvataan ja avataan vasta sitten. Röntgenkuvasta saa jo käsityksen haudan sisällöstä, esimerkiksi vyönsoljet näkyvät kuvassa oikealla paikallaan. Läpivalaisun ja valokuvauksen jälkeen paakkua aletaan varovasti kaivaa.

Tällä kertaa paakusta löytyy jo röntgenissä näkynyt vyönsolki. Vyönsoljet, puukontupet ja muut haudoista mahdollisesti löytyvät esineet tarkentavat kuvaa haudan sisällöstä.
Haudan löydöistä otetaan näytteitä ja pyritään esimerkiksi selvittämään, mistä materiaaleista ne on tehty ja miten ne ajoittuvat. Nyt löydetystä vyönsoljesta erottuu jonkin eläimen karvaa. Haudoista löytyy silloin tällöin esimerkiksi vaatteissa tai haudan pehmusteissa käytettyä eläimen turkista. Karvat lähetetään analysoitavaksi, jotta saataisiin selville esimerkiksi, mistä lajista ne ovat peräisin. Tämä onkin yllättävän haasteellista.

– Olen yrittänyt tutkituttaa karvoja yliopiston biologeilla, mutta he ovat tottuneet huomattavasti tuoreempiin näytteisiin. Lähes tuhat vuotta vanha karva on säilynyt maassa huonosti ja siksi on hyvin vaikea tunnistaa lajia. Meidän onneksemme Helsingin yliopistossa väitöstutkimusta tekevä arkeologi Tuija Kirkinen on erikoistunut muinaisten eläinkarvojen tunnistamiseen, Ruohonen sanoo.

Myös haudoista löydetyt hiukset, hampaat ja tekstiilit pyritään ajoittamaan radiohiilimenetelmällä. Mitä enemmän aineistoa analysoidaan, sitä tarkempiin ajoitustuloksiin päästään. Näin tarkentuu kokonaiskuva siitä, milloin hautausmaa on otettu käyttöön, milloin hautauksia on tehty, ja onko hautausmaa ollut käytössä ennen kirkon rakentamista.

Myös väestön rakennetta pystytään selvittämään hautalöytöjen avulla. Säilyneistä hiuksista voidaan saada vainajan DNA, ja lisäksi väestön alkuperää voidaan selvittää stabiili-
isotooppien avulla.

– Karvoihin ja hampaisiin jää tiettyjä alkuaineyhdistelmiä, ja mikäli nämä eroavat hautauspaikan ympäristöstä, voidaan todeta, että vainaja on kasvanut erilaisessa ympäristössä eli tullut alueelle jostain muualta, kertoo Ruohonen.

Ristimäen vanhimmat haudat on ajoitettu 1100-luvulle. Hautausmaa on todennäköisesti ollut paikalla ennen kirkon rakentamista, mahdollisesti jopa sukupolvia aikaisemmin. Haudat kertovatkin kristinuskon asteittaisesta vakiintumisesta.

– Yhteisön hautaustapa on kristillinen. Vainajaa ei ole poltettu, vaan haudattu itä–länsisuuntaiseen maakuoppaan. Mukaan ei ole enää vanhojen tapojen mukaisesti laitettu esineitä tuonpuoleiseen, vaan vainajat on haudattu kristillisten tapojen mukaan ilman niitä. Silti joissain haudoissa näkyy yhä näitä esineitä, eli vanhat tavat eivät ole kuolleet pois silmänräpäyksessä. Jossain vaiheessa katolisen kirkon tavat alkavat näkyä selkeämmin, ja vainajia alettiin haudata liinaan käärittynä ilman juhlavaatteita, Ruohonen sanoo.

– Periaatteessa arkkukaan ei olisi kuulunut katoliseen hautaustapaan, mutta Suomessa hautausperinteitä on aina sovellettu. Tämä näkyy myös kirkon rakentamisessa, jossa kristilliseen ideaan ja pohjakaavaan on sovellettu paikallisia rakennustraditioita.

Ruotsalaisten toimeenpanemaa väkivaltaista ristiretkeä ei Suomessa ole tapahtunut. Se on myytti ja legenda, joka on rakennettu vasta myöhemmin.

Miehen vyönsolki haudasta, joka löytyi vuonna 2014 kirkon kivijalan alta. Samassa haudassa oli veitsi ja keihäänkärki.
Metalli ja orgaaninen aines säilyvät erilaisissa olosuhteissa, joten komposiittimateriaalisten esineiden kohdalla konservaattori joutuu tekemään valintoja, joilla yleensä suositaan yhden materiaalin säilymistä. Soljen osalta suositaan poikkeuksellisesti säilyneitä orgaanisia kerroksia ja metalli voidaan stabiloida vain osittain.

Kirkkolöytö muuttaa käsityksiä historiasta

Vuonna 2013 Ristimäeltä löytyi Ruohosen johtamilla kaivauksilla kirkkorakennuksen perustukset, mikä oli suuri historiallinen sensaatio. Löytö paljastui Suomen vanhimmaksi tunnetuksi kirkoksi.
Kirkkolöytö on herättänyt myös yleisön mielenkiinnon.

– Kirkko on ollut avain yleisön kiinnostuksen herättämisessä. Se on konkreettinen fyysinen rakennus, jonka löytyminen on herättänyt yleisön ja varmasti vaikuttanut myös tutkimusten rahoitukseen. Kirkko kokoaa yhteen koko alueen ja yhteisön ja auttaa ymmärtämään sen merkityksen. Yleisöä on pyritty ja onnistuttukin aktivoimaan. Projektin yhtenä loppuhankkeena on julkaista kirja tai jopa kaksi, joilla saadaan tutkimustulokset sekä suurelle yleisölle että tutkijoille suunnattuna, Ruohonen kertoo.

Kirkkolöytö muuttaa kuvaa tästä varhaishistorian vaiheesta, josta on aikaisemmin tiedetty hyvin vähän. Kirkko ja sitä ympäröivä kirkkomaa on ollut käytössä aikana ennen Suomen seurakunnallista järjestäytymistä. Ristimäen löydöt kertovatkin tarinaa sukupolvia kestäneestä kristinuskon omaksumisesta.

Kristinuskon saapumisesta Suomeen on vanhastaan kerrottu, miten Ruotsista saapui ristiretkijoukko, joka käännytti suomalaiset verisesti. Ristimäen kirkkolöytö kertoo erilaista kuvaa.

– Kirkko ajoittuu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen ristiretki, ja kirkko sekä hautausmaa olivat käytössä jo ennen keskusjohtoisen seurakuntajärjestelmän tuloa. Ruotsalaisten toimeenpanemaa väkivaltaista ristiretkeä ei Suomessa ole tapahtunut. Se on myytti ja legenda, joka on rakennettu vasta myöhemmin. Sen sijaan kristinuskon saapuminen oli useita sukupolvia kestänyt prosessi, mistä Ristimäen kirkkolöytö on todiste, Ruohonen sanoo.

Suomessa on silti tapahtunut tuohon aikaan paljon yhteiskunnallisia muutoksia. Suuri hallinnollinen muutos tapahtui 1200-luvulla, kun seurakunnat perustettiin.

Radiohiiliajoitukset kertovat, että Ristimäen kirkon käyttö on loppunut silloin kuin Koroisten piispankirkko on otettu käyttöön. Pienten kirkkojen käyttö on loppunut seurakuntien perustamisen yhteydessä, eikä Ristimäki enää ole kuulunut uuteen kirkon hallintorakenteeseen.

– Tämä tuo historiantietämykseemme uuden vaiheen, josta ei aikaisemmin ole ollut juuri tietoa. Ristimäen kirkko on todennäköisesti ollut kylän tai seudun kirkko, mutta ei seurakunnan kirkko, sillä pitäjiä ja seurakuntia ei vielä sitä rakennettaessa ollut. Tutkijat eivät aiemmin ole vakavasti edes miettineet tällaista vaihtoehtoa. Tätä historian harmaata vaihetta ollaan nyt kirjoittamassa uusiksi, toteaa Ruohonen.